En vielä kolme vuotta sitten kuvitellut, että 30-vuotiaana herään joka ikinen aamu kipuihin, että nouseminen ylös sängystä sattuu niin vietävästi. En kuvitellut olevani yksitissinen ja pohtivani onko väärin miettiä pinnallisia asioita kuten seksikkyys, kun kuitenkin elää jatkoajalla (http://marikataistelee.vuodatus.net/lue/2015/01/yksitissisen-seksikkyydesta-ja-muita-kuulumisia). En todellakaan osannut kuvitellakaan miten paljon joudun taistelemaan pelkopeikkoja ja ahdistusdemoneita vastaan. 

Kipu vaikuttaa mieleen, en voi kiistää sitä, vaikka kuinka yritän olla antamatta sille enempää valtaa kuin on pakko. Onhan se vaan säälittävän naurettavaa, miten kolmekymppisenä tuntuu kuin koko keho yrittää irtisanoutua hommistaan. Vaikuttaa siltä, että fyysisesti olen hajoamassa, ruostumassa kuin sateeseen jätetty vanha polkupyörä. Luuntiheysmittaus tiedossa huomenna, mutta en ymmärrä, miten sen tulokset auttavat.  Jospa minulla vaan olisi työ, joka ei olisi niin fyysinen!

Olen niin kyllästynyt kaikkiin pinnallisiin itsesääli-ajatuksiini! On yli kaksi vuotta siitä jo kun menetin toisen rintani, eikö olisi jo aika hyväksyä muuttunut keho ja olla sujut arpensa ja jäljellä olevan tissinsä kanssa? Olenhan elossa! Minä elän!

Toisaalta taas sitten, en uskaltanut kaksi vuotta sitten aina uskoa, että olen täällä vielä kolmekymppisenä. Välillä olin niin pohjalla, etten pystynyt uskomaan tulevaisuuteen, silti tässä olen ilman syöpää kunnes toisin todistetaan. Olen elänyt rintasyöpäselviytyjänä jo reilu pari vuotta! ja Rakastan elämääni, vaikka nyt välillä valittelenkin. Liekö jotain syysalakuloisuutta ilmassa, pimenevät päivät vaikuttanevat?