Perjantaina viidestoista maaliskuuta 28 vuotiaana jouduin hyvästelemään oikean rintani. Ei tuntunut kovin reilulta hommalta. Oli todella epätodellinen olo kirjautua rintakirurgian osastolle sinä aamuna yhdeksän jälkeen, vaihtaa sairaalavaatteet päälle ja istahtaa sängylle odottamaan tulevaa leikkausta. Pysyin yllättävän rauhallisena, katsellen iPadista Netflixin kautta draamasarjaa 50-luvun lontoolaisista kätilöistä. Neljän hengen huoneessa olin selvästi nuorin, yksi eläkeläisikäinen, toinen noin viisikymmenvuotias mutta kolmas, viereisessä sängyssä oleva huonetoveri oli kuitenkin myös kolmen pienen lapsen äiti, vaikkakin noin kymmenen vuotta minua vanhempi..niin väärin...

Yhdentoista aikaan sain pari panadolia ja yhden 10 mg Diapamin esilääkkeenä. Ei tuntunut missään, ei ainakaan rauhoittanut tuo rauhoittava lääke, eikä tullut mitään humaltunutta oloa mistä hoitaja varoitti. Kävin vielä vessassa, jossa tuijottelin hetken rintojani peilistä ja hyvästelin toisen niistä. Vielä tässä vaiheessa suhteellisen rauhallisena olin. Mutta kun hoitaja tuli ja kertoi, että nyt olisi aika lähteä leikkaussaliin aloin olla kaikkea muuta kuin suhteellisen rauhallinen. Leikkaussaliin kun pääsin ja loikkasin leikkauspöydälle alkoi hysteerinen itku. Kiitos ihanalle anestesialääkärille ja hoitajille, jotka toimivat nopeasti viivyttelemättä ja sähläämättä, nukahdin todennäköisesti 5 minuutin sisään leikkaussaliin saapumisesta.

Neljän aikoihin heräämössä sain vielä suoneen jotain hyvää kamaa kun heräsin kipuun. Vaikea sanoa, oliko kyseessä oikea fyysinen kipu, vai psyykkinen... Minut kärrättiin tämän jälkeen takaisin osastolle, jossa jatkuin torkkumista, heräten vain välillä hoitajan käydessä tarkistamassa leikkausaluetta. 

Illalla seitsemän jälkeen sain lähetettyä viestin miehelle, en pystynyt soittamaan kun tiesin, että se menisi vaan vetistelyksi enkä saisi sanaakaan sanottua. Näihin aikoihin sain taivaallista mehukeittoa lasillisen. Syömättä ja juomatta kun olin joutunut olemaan jo leikkausta edeltävästä keskiyöstä asti, oli aika fantastista saada lasillinen vadelma mehukeittoa. 

Leikkausta seuraavana aamupäivänä tuli kirurgi tapaamaan minua ja tarkastamaan haavan. Tähän asti olin kääntänyt pään pois aina kun siteet avattiin ja leikkausaluetta tarkistettiin. Kirurgi kuitenkin pakotti minut katsomaan ja siitä tietenkin seurasi hysteerinen itkukohtaus, mutta hyvä, että sekin kokemus saatiin alta pois, jossain vaiheessahan se oli tehtävä.

Puolen päivän aikoihin kotiuduin. Ennen kotiuttamista hoitaja poisti toisen kahdesta dreenistä (dreeni:letku leikkausalueelta jonka tehtävä poistaa kudosnestettä leikkausalueelta) ja toiselle dreenille sain tyylikkään mustan kangaskassin ja ohjeet miten elää dreenin kanssa kotona ennen sen poistamista muutaman päivän päästä. Fysioterapeutin jumppaohjeiden ja muiden paperilappusten kanssa kävelin sitten reippaasti ulos Naistenklinikalta miehen luokse. Kotiin ajettiin apteekin (kivun kovuudesta kertoo sen, että määrättiin vain buranaa 600mg ja 1g panadolia, eli ei paha) kautta. 

Oli niin surrealistista olla kotona. Ihana saada vauva syliin, ihana saada halailla miestä ja lapsia, mutta niin outo olo kuitenkin, helpottunut mutta samalla surullinen.