Toivon niin, että osastolla 52 Naistenklinikalle minua hoitaneet tietävät, että arvostin heidän empatiaansa. Minua hoitaneet hoitajat olivat kaikki aivan uskomattoman ihania. Vuodeosastolla vietetty aika, ne kolme yötä ja neljä päivää, olivat itkuntäytteisiä. Oli ihana onni uudesta suloisesta vauvasta ja samalla hormoonihumalainen tunteiden myllerrys kaikesta tulevasta. Ja suuri ikävä vanhempia lapsia. Halu päästä äkkiä kotiin miehen ja lasten luo, mutta samalla toisaalta oli aikaa miettiä rauhassa omassa päässään asioita, joka varmasti teki hyvää, vaikkei siltä todellakaan tuntunut. 

Onnitteluviestejä sateli joka suunnasta, toivon, että muistin kiittää kaikkia. 

Ei tehnyt mieli sosialisoida muiden äitien kanssa osastolla vaan yritin parhaani vältellä kaikkia yrityksiä smalltalkiin. Joku raukka kuitenkin tuli yhtenä lounaalla viereeni ruokapöydässä ja aloittin keskustelun kysymällä, miten mulla imetys on lähtenyt käyntiin, hänellä kun kuulemma ollut vähän vaikeuksia asian kanssa...no minä sitten siihen aika tylysti sanoin, että mulla kun todettiin tossa rintasyöpä viime viikolla niin en saa imettää ollenkaan. Siihen loppui se keskustelu. Olisin ehkä voinut toimia tilanteessa toisin, mutten millään jaksanut. Käytävillä jokapaikassa oli kuvia imettävistä äideistä ja julisteita, jossa kerrottiin imetyksen tärkeydestä...yritin kävellä käytävän päähän olevaan huoneeseeni laput silmillä mutta kuvat vaan huusivat mulle.

Keltaisuus kun oltiin saatu vauvalta hoidettua, kotiuduimme vihdoin vauvan kanssa kotiin perjantaina. Ja pari olutta tuli juotua ihan hyvällä omallatunnolla illalla lasten mentyä nukkumaan. Tasan viikko olisi aikaa nauttia "normaalista" perhearjesta ennen leikkausta.