Ensinnäkin; suurkiitos teille ihanille tsemppaajilleni, kiitos kaikista kommenteista täällä blogissa ja Facebookissa. Arvostan niitä kovasti, vaikken kaikkiin erikseen vastaile, tietäkää se!

 

Huomenna on siis mammografia, ultraääni ja vartalon TT-kuvaus syöpäklinikalla. Jännittää, mutta onneksi lapsiperhe-arki on saanut ajatukset välillä muuallekin.

Lapset ovat tämän viikon olleet taas vaihteeksi kipeinä. Kaikilla kolmella ollut flunssa. Esikoiselle ja kuopukselle kävimme tiistaina hakemassa antibioottikuurit, toiselle keuhkoputkentulehdukseen ja toiselle korvatulehdukseen. Keskimmäinen on oma energinen itsensä, eikä mikään flunssa häntä pysäytä. 

Vapunpäivänä suuntasimme ensimmäistä kertaa tänä vuonna mökille. Säät suosivat ja pisamat kasvoillani lisääntyivät auringon paisteessa. Mökille pakattiin iso kasa lääkkeitä. Mukaan piti ottaa lasten antibioottejen ja kuumelääkkeitten lisäksi mun hormoonilääkkeeni sekä kolmea eri kipulääkettä runsain mitoin. Rakas äitini kauhistui minun kipulääkkeitteni määrästä. Olen kyllä aikaisemminkin kertonut äidilleni selkäkivuista, mutta äiti ei ollut kai tajunnut kunnolla kipujen määrää. En mä tosin mitään suurta numeroa ole kivuistani läheisilleni tehnyt. Tiedän, että läheiseni ovat minusta muutenkin huolissaan, riittää, että minun päässäni velloo kaikenlaiset pahat ajatukset, en mä hyödy siitä mitenkään, että rakkaat läheiseni miettii niitä samoja pahoja ajatuksia omissa päissään.

Kotiinpaluu oli eilen. Matkatessamme moottoritietä kohti Helsinkiä, mietin miten samanlainen matka on "syöpämatka". Hiton kovaa ajetaan, välillä tulee pimeitä tunneleita, jotka ovat joko lyhyitä tai pitkiä, mutta niiden jälkeen pääsee ulos häikäisevään auringonpaisteeseen. Tuleva vuosikontrollini ja sen odottaminen on ollut kuin se pisin tunnelli vähän ennen Lohjan ABC-asemaa; pitkä ja ahdistava kun ulospääsyä ei näy, mutta 12.5 kun ne "puhtaat paperit" saan onkologilta, tulee tunnelin loppu ja häikäisevä auringonpaiste.