Joku on joskus sanonut, että kivusta ainakin tietää olevansa elossa. Minä ainakin olen elossa. Tällä hetkellä on mun omalla asteikollani vain sellainen siedettävä kipu, olen työkuntoinen juuri ja juuri kun otan kiltisti lääkkeitä mahdollisimman paljon, mutten niin paljon, että ne aiheuttavat liikaa väsymystä/huimausta/vatsaoireita. Pelkään ja jännitän kuitenkin koko ajan milloin selkä taas yhtäkkiä menee siihen tuttuun (tätä kestänyt kuitenkin jo 10 vuotta) johonkin tulehdustilaan, joka aiheuttaa sietämättömän kivun. Liian usein on taas ollut niitä aikaisia aamuja, jolloin herään kipuun ja mietin kyyneleiden valuessa miten ihmeessä pääsen sängystä ylös. Sen aamuisen kivun voisin koska vaan vaihtaa esimerkiksi synnytyskipuun. 

Tänään kävin tapaamassa fysiatria työterveyden kautta. Taas ja edelleen tämäkin lääkäri oli sitä mieltä, että kyseessä voi olla selkärankareuma. Kokeillaan uutta lääkettä, kuvataan ja lähete fysioterapiaan. Reumapolilla liian pitkät jonot, liian vähän resursseja. Tämänpäiväinen lääkäri myös totesi, että verrattuna viiden vuoden takaisiin lukemiin, ovat nivelteni liikkuvuus jäykistynyt huomattavasti ja moni muukin oire viittaisi selkärankareumaan. 

Fysiatrin vastaanoton jälkeen en antanut itseni ajatella asiaa, "töihin vaan ja unohda koko juttu!", toistelin mantraa bussissa matkalla töihin. Miten sitten kun lapset saatu nukkumaan ja mies kaupassa? No, tietenkin pienet hiljaiset itkupotkuraivarit, ne tekee välillä hyvää. Pakko antaa välillä ketutuksen purkautua, vaikkei se nyt ainakaan auttanut yhtään. Tähän aikaan kolme vuotta sitten odotin rintasyöpä-diagnoosin varmistumista ja edessä 3-vuotiskontrolli, sitten vielä tämä saamarin mahdollinen selkärankareuma. En aio vaipua itsesääliin, en. Annan itselleni kuitenkin luvan olla vihainen, peloissani, kettuuntunut, ahdistunut ja surullinenkin, ainakin nyt.

Huomenna on uusi päivä.