Eilen vietimme Lastenklinikalla esikoisen kanssa pari tuntia. Esikoisesta otettiin verinäytteitä, jonka jälkeen tapasimme lääkärin, lopuksi esikoisemme sai vielä suonensisäisesti antibiootteja. Eilen tapaamamme lääkäri ei hänkään osannut diagnoosia antaa (kuten ei myöskään kukaan viidestä lääkäristä, jotka tapasimme edellisenä päivänä), ei mitään syytä löydetty korkeaan kuumeeseen ja yli 200 tulehdusarvoille. Verikokeita otettiin perjantaina ja eilen. Perjantaina kävi esikoinen myös keuhkoröntgenissä, vatsan ultaräänitutkimuksessa, virtsakokeissa.... Antibiootit kuitenkin näyttäisi nyt auttavan. Tänään antibioottikuuri on jatkunut suun kautta, ei enää tarvittu Lastenklinikalle raahautua lapsen kanssa, jess!

Huh, että piti taas jotain pulssia nostattavaa ja samalla melkein sydämen pysäyttävää tapahtua. Oliko meillä muka liian kauan ollut jo liian seesteistä, että Jumala päätti, että puututaanpas tuohon tylsyyteen??

Mielummin minä kuin lapseni, mä en kestä ollenkaan tällaista jännitystä! Tulkoon mikä tahansa minulle, kunhan lapsista pysyy kaukana, hitsit vie... Kyllä mä olen niin kiitollinen, että se olin minä, joka sairastuin vakavasti, eikä tosiaan kukaan lapsistamme. Tällaiset "pikavisiitit" Lastenklinikalle kyllä muistuttavat miten hitsin hienosti meillä on asiat kun meidän lapset ovat perusterveitä! Mitä nyt on infektioastmat, allergiat ja äidin syövät verrattuna lapsen syöpään ja muihin hengenvaarallisiin tiloihin??? Kyllä mä olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että meidän lapsemme ovat saaneet olla vailla vakavempia sairauksia ja vaivoja. Vaikka muakin on kehuttu vahvaksi, niin tässähän on "vaan" jouduttu selviämään syöpähoidoista pienten lasten äitinä, ei äitinä esimerkiksi oman lapsen syöpähoidoista. Esimerkiksi syöpäsairaiden lasten vanhemmat, tai esimerkiksi toimintarajoitteisten lasten vanhemmat joutuvat olemaan niin paljon vahvempia niin paljon pidemmän ajan kuin minä, syöpähoidot läpikäynyt ja syövän uusiutumisen pelossa elävä aikuinen ihminen.