Minua on alusta asti tuettu ja tsempattu ihan mielettömän hyvin ja hienosti. Todella monet laittaneet mulle viestiä "voimia koko perheelle" ja osa jopa mun kautta toivottaneet miehellenikin voimia, sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole edes tavanneet miestäni, aivan upeeta! Aviomieheni itse ei vaan ole vastaanottanut omaan puhelimeen puheluita/tekstiviestejä tai esimerkiksi "tsemppejä" omalle facebookin "seinälle" tai saanut edes sähköpostia kovinkaan monelta ystävältä syöpädiagnoosini jälkeen. Miehelläni on laaja kaveriporukka, paljon hyviä ystäviä, joista suurimman osan hän on tuntenut ainakin yläasteelta saakka. On naisena niin hiton vaikea seurata vierestä miten ***** vaikeaa on äijien näyttää tukensa ystävälle! Siis hyvänen aika sentään, miten se on niin vaikeaa soittaa ystävälle ja kysyä mikä fiilis, pyytää kaljalle tekstarilla, lähettää se sana "tsemppiä" sähköpostitse?! Ystävälle, jonka on tuntenut yli puolet iästään! Nyt reilu kuukausi myöhemmin tilanne on onneksi parantunut, mutta muistissa kyllä on jokaikinen, joka silloin heti kuultuaan tilanteestamme oli yhteydessä mieheeni henkilökohtaisesti. Ja Luojan kiitos, miehelläni on ihanat vanhemmat, ihana sisko ja ihanat veljet, jotka ovat olleet tässä kaikessa mukana loistavasti alusta asti. Ja onneksi niitä ystäviä kuitenkin oli, jotka antoivat tukensa heti uutisten kuultuaan, kiitos suuri heille.

Tämä mun sairaus on todella kova paikka miehellenikin. Mun miehellä on nyt ykstissinen vaimo (ei ihan joka miehen märkä unelma). Mun mies joutuu päivittäin lohduttamaan ahdistunutta vaimoaan. Mun miehen olkapää on se, joka kastuu hysteerisen itkun kyyneleistä. Mun mies joutuu päässään käymään läpi "mitä jos hän jää yksin kolmen pienen lapsen kanssa". Tämä mun syöpädiagnoosi on kyllä lähes yhtä epäreilu mun miehelle kuin mulle itselleni, lapsista nyt puhumattakaan. Suuri ero on siinä, miten uskomattoman paljon tukea mä olen saanut jokapaikasta, kun taas rakas ihana mieheni olisi ehdottomasti tarvinnut tsemppaus-voimia viestejä enemmän, etenkin silloin heti diagnoosin saamisen jälkeisinä sokki aikoina.

Mua harmittaa kovasti sellainen "pieni" asia kuin varpajaiset. Mies ei niitä ole vielä kertaakaan järjestänyt ja päätettiin, että nyt kun tämä vauva syntyy niin hän saa hyvällä omallatunnolla ne järjestää... no sitten tuli the diagnoosi, synnytys käynnistettiin ja vauva tuli aika erilaiseen elämäntilanteeseen kuin oli suunniteltu ja varpajaiset jäi, mies ei tietenkään jaksanut varpajaisia alkaa järjestämään vaikka teoriassa mun ollessa vauvan kanssa sairaalassa asia olisi onnistunut. Mulle joukko ihania naisia oli järjestämässä babyshower kutsut, mutta ne kutsut eivät toteutuneet sitten tämän kaiken synnytyksen käynnistys -syöpäleikkaus -hässäkän keskellä ja takia. Sain kuitenkin baby shower lahjaksi tarkoitetun mielettömän, sanoinkuvailemattoman upean "vaippakakun" (googlatkaa jos ette tiedä mikä on vaippakakku). Pillitän nyt taas tällä hetkelläkin taas kun olen niin liikuttunut vieläkin tästä vaippakakusta ja siitä, että nämä ihanat naiset olisivat ne yllätys babyshower-kutsut järjestäneet, mikäli the syöpä ei olisi kuvioita sekoittanut. 

Mulla on oikeasti niin ihana aviomies! Välillä riidellään todella tulisesti, mutta enemmän kuitenkin rakastetaan tulisesti. Olen onnellinen siitä, että meidän parisuhde oli vakaalla tasolla ennen diagnoosia. Voin täysin luottaa siihen, että mieheni rakastaa mua, vaikka mulla onkin vain yksi rinta ja voin kaikinpuolin luottaa mieheeni ja hänen tukeensa tämän kaiken keskellä.

Kirjoitukseni pointti tällä kertaa (höpötykseni seasta voi välillä olla vaikea löytää se ydin...) oli se, että sairastuneen puoliso on elintärkeä sairastuneelle ja sairastuneen puoliso tarvitsee myös tukea tavalla tai toisella, sillä tukijoukon etujoukoissa ei ole helppo olla. Tärkeä pointti myös, että rakastan ja arvostan mieheäni ja aion viettää hänen kanssaan vielä jonain päivänä 40-vuotis hääpäivää.