Pettääkö oma kehoni minut osa kerrallaan jatkuvasti, ajattelin kun viime viikolla vihdoin suostuin olemaan rehellinen itselleni näköni huononemisesta. Toisaalta en osaa nähdä näön huononemista isona ongelmana (taloudellisesti toki aika isona ongelmana), suoraan sanottuna, niin kunhan saan olla elossa niin vaiva kuin vaiva pitää vaan sietää. On ollut pakko ottaa sellainen asenne. Pakko myös sanoa, että näkökyvyn huononeminen ei ole lähelläkään yhtä häiritsevä vaiva kuin nivelkivut, selkäkivut, väsymys tai esimerkiksi hammasongelmat, joten ei ole ihme, että optikolle meno viivästyi todennäköisesti ainakin vuodella.

Miten selvästi nyt näen! Vau! Näen kaiken terävänä ja tarkasti. Loppu tuli kaikelle siristelylle! Kuitenkin kestänee jonkin aikaa, että totun uusiin silmälaseihin, minä kun en tykkää juuri aurinkolasejakaan käyttää. 

Minä tulen tottumaan elämääni silmälasien kanssa. Todennäköisesti tulen tottumaan laseihin niin paljon, että tuntuu oudolta olla ilman niitä. Sitä samaa voin oikeastaan sanoa syövästä; olen kai tottunut tietynlaisen pelon tasoon, ja olen aika varma, että tuntuisi hiton oudolta olla ilman sitä pelkoa. Älkää ymmärtäkö minua väärin, en todellakaan sano, että pelko on ystävä. Tarkoitan, että tässä neljän vuoden aikana pelkopeikosta on tullut sellanen... vähän kuten se naapuri kenestä ei pidä tai se kollega, joka ärsyttää. Pelkopeikon kanssa pitää oppia elämään vaikka se ei mikään ystävä ole, eikä ikinä tule olemaan. 

 

Marika123.jpg