Herään monta kertaa viikossa keskellä yötä painajaisiin. Kerran tai pari viikossa herään omiin painajaisiin, muut kerrat lasten.

Herään yleensä kylmästä hiestä märkänä ja totean, että taas kammottava syöpä-uni ja nukahdan yleensä helposti uudelleen, onhan tissi-painajaisista jo tullut tässä kohta 3 vuoden aikana jonkinlainen normaalitila. Aamulla kun herään kellon pirinään en yleensä enää muista mitä unessa tapahtui, poikkeuksia tapahtuu nykyään enää harvoin. 

Toissayönä heräsin omaan itkuuni, enkä tavalliseen tyyliin pystynytkään nukahtamaan uudestaan. Unessa olin leikkauspöydällä hyvästelemässä tissiäni. Puhuin tissilleni unessa rauhalliseen sävyyn, että nyt mun on luovuttava susta, vaikka rakastan sua todella paljon. Silitin tissiäni kuin lasta ja hyvästelin sen. Muistan unesta miten kuiskasin: minulle tulee sinua ikävä. 

Analysoi nyt tuo uni nyt sitten... Minä kun en ole koulutettu psykologi, niin heittelen nyt sitten ilmoille erilaisia ajatuksia tästä unesta, joka tuntui niin todelliselta ja jäi vaivaamaan.

1) Minulla on edelleen ikävä oikeanpuoleista rintaani.

2) En tainnut silloin 2 vuotta ja 10 kuukautta sitten rintaani kunnolla hyvästellä, vaikka olisi pitänyt?

3) Syöpä-kontrolli lähestyy (maaliskuussa), eikä nivel- ja selkäkivut hellitä millään. Ajoittain olen aivan varma, että nyt, nyt kyllä kivut johtuu siitä, että syöpä nakertelee nälkäisenä luitani.

4) Olin edellisenä iltana ollut niin väsynyt, että unohdin riisua rintaliivit ja nukuin siksi poikkeuksellisesti proteesin kanssa.

5) Olenko jollain tavalla alitajuisesti päässyt pahimmasta syövän uusiutumisen pelosta eroon ja antanut luvan itselleni surra kunnolla rinnan menetystä?

 

Olisikohan sittenkin pitänyt jossain vaiheessa ottaa vastaan psykologin/psykiatrin ammattilaisapua? Vai olenko oikeassa, että selviän ilman kunhan olen rehellinen itselleni ja annan itselleni luvan tuntea mitä ikinä keksinkään tuntea?