Otsikko kertonee jo kuinka dramaattiselta kaikki tuntuu kun kaikkea alkaa siltä kantilta tarkastelemaan. Siltä kantilta ei siis kannata kovinkaan usein väkisin asiaa ajatella. Vahingossa välillä tosin ajatukset harhailevat väärään suuntaan ja mieli vaipuu synkkään itsesäälin kuoppaan, ei sille vain voi mitään.

Pari päivää sitten tuli kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta virallisen diagnoosin kuulemisesta. Ensin vietiin toinen rintani, sitten hiukseni, sitten munasarjat ja kohtu. 

Menetettyä rintaani olen ehtinyt paljon kaivata ja surra. Poden usein vieläkin huonoa omatuntoa siitä, että suren esteettisiä asioita, vaikka henkikultahan se tärkein on, mutta minkäs nainen turhuudelleen voi.

Menetettyjä munasarjoja ja kohtua en sen sijaan ole juurikaan ehtinyt surra tai kaivata. En ole antanut ajatusten harhailla juurikaan sinne suuntaan, hokenut vain mielessäni, että hyvä näin, enhän mä olisi niitä enää mihinkään tarvinnutkaan. Tosiasia kuitenkin on, että minun pitää käsitellä suru jossain vaiheessa, halusin tai en. Kolme tervettä lasta meillä on, ja syöpädiagnoosin saatuani tiesin, että lisää lapsia meille ei tule, mutta jotenkin se lopullisuus siinä kaikessa... mahdollisuuden poisvienti lopullisesti... Kyllä rinnanpoisto on psyykkisesti vaikeampaa ollut, mutta edes mulle, kolmen lapsen äidille, munasarjojen ja kohdun poisto ei ole psyykkisesti mikään helppo nakki.

 

Esikoinen sai tänään aivan mahtavan yllätyksen kun eräs ihana ihminen lahjoitti liput Unelmille siivet -konserttiin. Konsertissa esiintyy monta esikoiselle mieleistä artistia ja on hänelle ensimmäinen oikea suuren luokan konsertti. Äitinä se on kyllä aina niin ihana liikutuksen paikka nähdä lapsensa niin iloisena ja innoissaan. Takana on raskaat yhdeksän kuukautta myös esikoiselle, ihanaa kun hänkin pääsee kokemaan kaikenlaista kivaa tasapainoksi kaikelle kurjalle. Robin-paita päällä seitsemänvuotias esikoinen istuu siis tällä hetkellä isänsä kanssa konsertissa varmasti aivan täpinöissä.

Keskimmäinen lapsemme on niin touhukas ja hyvin verbaalinenkin jo, että päivät ovat täynnä jänniä tilanteita (kuten esimerkiksi hienoja luovia teoksia saa ihailla seinillä ja huulikiilto-paartavaahto seosta siivota jokahitsinpaikasta), kaksivuotiaan hellyyden osoituksia ja *miski* kysymyksiä. Leppoinen kuusihampainen yksitoistakiloinen keskos-kuopuksemme nauttii sylissäolon lisäksi etenkin laulusta *pikkuiset kultakalat* sekä kaikenlaisista valoista (jouluvalot ostoskeskuksissa esimerkiksi ovat todella nautinnolliset kohta yhdeksän kuukautta vanhan mielestä).

Elämä on aika hienoa tällä hetkellä.