Esikoinen lähti tänään reippaana viikonlopuksi partioretkelle. Veimme keskimmäisen ja kuopuksen kanssa hänet retkelle vievälle bussille ja takapenkin keskustelu matkan aikana oli oikein viihdyttävä. Tässä ote keskustelusta:

Esikoinen (9v): Tuleeks susta isona sit jalkapalloilija?

Kuopus (3v): Ei! minusta tulee kissa. Tai sitten minä muutun hauvaksi.

Keskimmäinen (kohta 5v): musta tulee polkupyöräkorjaaja tai puiden korjaaja. Nii tai sit Transformers tai insinööri!

Ilmoitin ratin takaa, että olen oikein ylpeä kaikista kolmesta päättivät he sitten ryhtyä miksikä tahansa. 

 

Kun monet halit ja pusut oli annettu partiolaiselle ja hän pääsi nousemaan retkelle vievään bussiin, purskahti keskimmäinen lohduttomaan itkuun. Niin kova ikävä ja suru (omien sanojensa mukaan) tuli heti. Kuopus yritti tapansa mukaan seurata veljensä esimerkkiä mutta tällä kertaa ei saanut puristettua ulos yhtäkään kyyneltä ja päätti sitten yrittää lohduttaa kaveria hassuttelemalla. Isoveli ei arvostanut "syvässä surussaan" tätä lohdutusyritystä vaan yritti hiljentää hassuttelun nyrkillä. Turvavyöt vaan estivät väkivallan aikeet. 

Jännä juttu; vaikka lähes päivittäin nuo temperamenttiset lapsemme ovat kirjaimellisesti repimässä hiuksia toistensa päästä, niin silti ikävöidään ja surkutellaan niin kovasti kun joku kolmesta puuttuu. Sisarusrakkautta, onko olemassakaan sitä hassumpaa rakkautta?

 

Mun ihanat kolme voimanlähdettä, jotka niin usein tuntuvat imevän kaiken voiman musta hetkellisesti ja silti ovat mun tärkein syy elää.