Luustokartoitus syöpäklinikalla takana. Äitini oli syöpäklinikan entisenä vakioasiakkaana mukana pehmentämässä ensimmäistä visiittiäni talossa. Kello 10 aikoihin verikokeiden ja EKG'n jälkeen sain suoneeni radioaktiivista ainetta, jonka jälkeen saimme poistua klinikalta odottamaan aineen kulkeutumista kehooni. Ajattelin tehokkaasti hyödyntää tämän odotusajan käymällä Kelassa viemässä jälkitarkastus todistuksen ja tarkistuttamassa lapsilisä asian (kolmannen lapsemme kohdalta ei vielä lapsilisä päätöstä ole tullut ja epäilin vahvasti, että olin jättänyt jonkun kohdan ruksaamatta tai tärkeän lomakkeen täyttämättä). Mutta... mitä tapahtuu kun Marika vihdoin saa itsensä raahattua Kelaan... no Kela tyhjennetään työntekijöistä ja asiakkaista palohälytyksen alkaessa ulvomaan! ei siis ihan oikeesti! Aivan turha ostella ässäarpoja tällä tuurilla mikä mulle nyt on suotu. Emme jääneet paikalle pällistelemään ja odottelemaan, vaan matkasimme takaisin klinikalle kahville.

Itse luustokartoitus toimenpide kesti reilu 20 minuuttia. Menin makaamaan selälleni ja skannauslaite liikkui hitaasti päästä varpaisiini radio sunin soittaessa taustalla mm. Westlife'n Mandy'n. Ei jäänyt traumoja tästä kokemuksesta. Syöpäklinikka itsessään oli tosin hieman traumatisoiva paikkana, siellä oli kovin paljon sairaita ihmisiä ja aika paljon taksikuskeja (kuskit eivät tarkennukseksi aiheuttaneet traumoja). En miellä itseäni vielä sairaaksi ihmiseksi, joten kohtalotovereiden näkeminen ihan "livenä" kokemuksena heitti taas sen henkisen tiskirätin päin näköä (hyi en onneksi ikinä ole oikeasti saanut märästä tiskirätistä, mutta se kuulostaa kauhealta niinkuin tämäkin kokemus oli). 

Radioaktiivisuuteni vuoksi en saanut olla alle kouluikäisten lasten lähellä koko päivän aikana, tämä pienehkö tiedonmurunen ei lukenut missään papereissa, joita sain pinon kotiin koskien näitä levinneisyystutkimuksia, vaan sain asiasta etukäteen tietää ainoastaan äidiltäni. Annoin asiasta kyllä palautetta syöpäklinikan isotooppiyksikköön. Radioaktiivisuus ei ole tuntunut miltään, tosin mähän säteilen joka hitsin päivä ihan muutenkin... Pettymyksekseni ei edes virtsani hohtanut pimeässä. Vähän tylsää oikeastaan.

Syöpäklinikalta vanhempani veivät minut lounaalle "Risuhokkiin", josta lähdimme uudestaan kokeilemaan onneamme Kelan kanssa. Kampin Kela oli edelleen pystyssä, eikä ollut palanut poroiksi, joten otin vuoronumeron päästäkseni asioimaan. Kaikki sujui Kelasssa nopeasti sekä kätevästi ja nyt on kaikki Kelan kanssa kunnossa mun osalta, jee! 

Loppupäivän vietin vanhempieni luona, evakossa lapsista. Huomasin hyvin, miten mun on vaikea olla ilman noita pentuja, en mä pysty vaan nauttimaan tuosta erossaolosta. Pakko mikä pakko, kai se on vaan opeteltava edes sietämään tällaisia uusia kokemuksia.

Nyt vaikuttaa siltä, että sylissä tuhiseva vauvamme, on päässyt pahimmista vatsavaivoista tältä iltaa, joten pääsen minäkin nauttimaan lyhyistä katkonaisista yöunista ennen huomista vartalon tietokonetomografia tutkimusta.