Luin muutamassa päivässä "Rintasyövän jälkeen" -kirjan, ja kuten aikasemmin jo mainitsin, suosittelen sitä ihan jokaiselle rintasyövän läpikäyneelle. "Rintasyövän jälkeen" (2014) jatkaa siitä, mihin Marja Aarnipuron esikoisteos "Rintasyöpävuosi" (2011) jäi. Minä en ole vielä lukenut Aarnipuron esikoisteosta, mutta uskon, että tästä toisesta teoksesta innostuneena luen sen vielä jonain päivänä.

Kirjan kertomuksiin on rintasyövän kokeneena helppo samaistua ja Aarnipuro kuvailee paljon sellaisia tunteita ja pelkoja, joita uskon, että lähes kaikki vakavan sairauden läpikäyneet voivat jakaa. Kirjassa kuvaillaan paljon sellaisia fyysisiä oireita ja vaivoja, jotka varmasti ovat tuttuja todella monelle syöpähoidot läpikäyneelle. Rehellisyydellään ja avoimuudellaan uskon, että kirjasta on myös paljon hyötyä rintasyövän kokeneen läheiselle, aika harva pystyy kertomaan näin täysin avoimesti kokemastaan siksi läheisen on usein vaikea tietää missä mennään milloinkin.

Pidin kovasti kirjassa olevista "tietolaatikoista". Aarnipuron omien kokemusten jälkeen seuraa kirjassa aina sen tietyn aihe-alueen tietolaatikko, jossa on faktapohjaa kokemukselle. Vinkkejä hikoiluun ja kuumiin aaltoihin on yksi lempi tietolaatikoistani, kuten myös "kropan totuttaminen juoksuharjoitteluun", josta jopa nuhaisena sohvanpohjalta sain lenkkeilykipinän syttymään. Kirja on täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä vinkkejä kaikenlaisiin vaivoihin, joita saattaa ilmaantua mm. sytostaatti- ja hormoonihoitojen takia. 

Yksi lempikohdistani (ja niitä kohtia on paljon...mutta en voi niitä kaikkia siteerata tänne): "Kertomisen voima on ihmeellinen. Kertomalla syövästään muille potilas keventää omaa taakkaansa ja jakaa samalla arvokasta tietoa muille, jotka saattavat joutua vastaavaan tilanteeseen. Kirjallisuusterapia on sitä paitsi ihan virallinen mielenterveyden hoitomuotokin. Kirjoittamisessa on jotain taianomaista. Kun saa puetuksi ahdistavia ajatuksia sanoiksi, sielu jotenkin kevenee." Tämä kohta oli kuin minun ajatuksistani kirjoitettu! Kirjoittaminen ON niin terapeuttista, kyllä!

Tosiaan yllä ei ole ainoa lempikohtani. Huomasin monesti lukiessani jopa ihan nyökytteleväni ja hymähtelevän ääneen kun oli niin tuttua juttua, niin ihanaa nähdä mustaa valkoisella, että minunkin välillä oudoiksi luokittelemat kokemukseni ovat täysin yleisiä ja asiaankuuluvia! Meillä on Aarnipuron kanssa jopa nivelten yliliikkuvuus yhteistä (joka ei siis kummallakaan liity syöpään)!

Toinen lempikohdistani: "Miten onnekas olenkaan, kun sairastuin vasta keski-iässä, kun lapsemme olivat jo isoja, melkein aikuisia. Suren niitä naisia, joiden rintasyöpä havaitaan nuorena, jopa alle 30-vuotiaana. Heidän tilanteensa on aivan toinen kuin minun, joka olen jo saanut kokea kaiken muun paitsi isovanhemmuuden ja vanhuuden. Nuorilla naisilla on pieniä lapsia. Pahimassa tapauksessa tauti aiheuttaa sen, etteivät he koskaan lapsia saakaan."

Marja Aarnipuro kirjoittaa niin sympaattisen lämpimästi, on mahdotonta olla pitämättä tästä kirjasta! Kirjassa oli toki kohtia, jotka eivät sopineet yksiyhteen minun kokemusten kanssa (johtuen mm. ikäerosta minun ja kirjailijan välillä), mutta varmasti harvan kanssa kukaan on kokenut täysin saman vaikka sama sairaus olisikin kyseessä. Vertaistuki, kuten olen aikaisemmin pariinkin otteeseen kirjoittanut, voi myös ahdistaa. Välillä piti laittaa kirja jäähylle hetkeksi, kun esimerkiksi syövän levinneisyyden oireita lueteltiin (tai pitkän listan kohdalla mitä kaikkea pitäisi ottaa ruokavalioonsa ehkäistääkseen syövän uusiutumisen) mutta hetken päästä taas piti päästä ahmimaan kirjaa hymähdellen ja nyökytellen.

 

(EI MAKSETTU MAINOS)