En usko, että kukaan paranee mistään pelkästään positiivisuudella ja taistelutahdolla. Tämä on minun mielipiteeni. Olen menettänyt kaksi ihanaa vertaistukisiskoani puolen vuoden sisään tälle paskalle syövälle. Syöpään menehtyivät nämä nuoret pienten lasten äidit vaikka kuinka taistelutahtoa löytyi, elämänhalua ja positiivistä asennetta.

Ymmärrän sen, että ihmiset tarkoittavat pelkästään hyvää sanomalla sairastuneelle, että positiivinen asenne ja taistelutahto ovat elintärkeitä. Mä en vaan pysty uskomaan siihen, että asenteella olisi loppupeleissä mitään väliä, muuten kuin omaisten silmissä. Omaisille ja läheisille on tietenkin helpompaa jos sairastunut pysyy positiivisena ja taistelevana loppuun asti, mutta en usko positiivisen ajattelun parantavaan voimaan kun on kyseessä vakava sairaus.

Positiivisuus ja taistelutahto tekee kyllä rämpimisestä syövän suossa helpompaa. Itsensä psyykkaaminen positiivisesti on tärkeä mielestäni tehdä tavalla tai toisella, se helpottaa arkea hoitojen keskellä, mutta en usko, että se yksinään ketään pelastaa suohon hukkumiselta. 

Olen saanut monen monta kertaa kuulla kysymyksen "miten sä jaksat olla noin positiivinen tämän kaiken keskellä?". Olen saanut kuulla kehuja siitä, miten vahva mä olen. Olen saanut kysymyksiä siitä mistä saan voimia. Arvostan todella kehuja vahvuudestani ja positiivisyydestäni, mutta en usko, että kysyjä ymmärtää, että vastaus kysymykseen on aika tylsä -"koska mun on pakko". Elämä jatkuu diagnoosista huolimatta, lapsiperheen arki pyörii ympärillä vaikka mikä tuomio tulisi. Ei mulla missään vaiheessa ole ollut vaihtoehtona jäädä sängyn pohjalle, arki on pitänyt huolen siitä, että ylös on noustava. Jos vaihtoehto olisi ollut olemassa en varmasti osaa sanoa mitä olisin tehnyt. Uskoisin, että olisin vaihtoehdon saaneenakin, valinnut taistella positiivisesti, jos tunnen itseni tarpeeksi hyvin. Meitä ihmisiä on kuitenkin moneen junaan, en näe, että se syöpäpotilas, joka jää sängyn pohjalle masentuneena on yhtään sen huonompi kuin minä, se vaihtoehto on vaan yksinkertaisesti hitsin houkutteleva.

Elämäntavat, geenit ja mm. painoindeksi muka sanelevat kuka sairastuu syöpään. Kyllä, TODENNÄKÖISEMMIN...ehkä... mutta se hyväkuntoinen absolutisti lääkäri, joka elää oppikirjan mukaan voi silti kuolla syöpään nuorena. Itseä ei pidä syyllistää, sillä syyllisyydellä ei voita mitään. Ennalta ehkäistä voi monia sairauksia terveillä elämäntavoilla, mutta se ei silti tarkoita, että eläisi taatusti lähes satavuotiaaksi. Luotettavia tutkimuksia on puolesta ja vastaan vähän kaikesta saatavilla joka puolella, hieman ahdistavaa jos alkaa seuraamaan tarkemmin.

Minulle tutut ja tuntemattomat ovat suositelleet kaikenlaisia ruokavalioita (mm. täysin sokeritonta ruokavaliota ja ainoastaan "raaka-ravintoa" sisältävää ruokavaliota)). Jotkut syöpää sairastavat ja sairastaneet saavat toivoa jostain tietystä ruokavaliosta ja uskovat sen voimaan, mutta minä en pysty niihin uskomaan. On hienoa kuitenkin, että jotkut saavat sen taistelutahtonsa ja positiivisuutensa ruokavalion kautta. Olen ottanut pakuriteen lähes päivittäiseksi juomaksi ja silloin tällöin juon havupuujuomaa, tehdäkseni mieheni tyytyväiseksi, mutta en suoraan sanottuna usko niiden väitettyyn suureen parantavaan voimaan. 

En tiedä miten kuvailla mihin mä sitten uskon, mikä on se ratkaiseva tekijä...Miksi joku taistelija häviää ja miten joku voittaa? Olen uskovainen, mutta eihän se poista kaikkia kysymyksiä taikasauvan heilautuksen tavoin. Sattuma. Huono tuuri. En tiedä!