Jess, elämä alkaa selvästi jo voittamaan näin viikko sytostaattihoidosta. Tällä hetkellä enää nuhainen olo; kuullema normaali oire tällainen heinänuhan ja flunssan välimuoto. Limakalvot kuivat ja aristavat, näkö hieman sumea sekä vatsa kuralla, mutta muuten aivan loistava olo! Aivan mahtavaa oli eilen ja tänään ulkoilla ja puuhailla lasten kanssa kun viime viikko muuten meni sängynpohjalla tai sohvan nurkassa pötkötellen. Pahimmat päivät olivat torstai ja perjantai, eli neljäs ja viides päivä sytostaattejen tiputuksesta. Pohjaton väsymys ja luukipu mainittakoot veemäisimpinä oireina. MUTTA ne ovat poissa nyt! Tuntuu kuin monta päivää olisi mennyt ihan multa ohi jossain usvassa, mutta nyt taas aurinko paistaa! Vielä kun tästä "sytonuhasta" pääsee eroon niin saan oman itseni täysillä takaisin.

Olin niin väsynyt ja keskittynyt fyysisiin oireisiin, etten jaksanut murehtia psyykkistä puolta laisinkaan. Nyt kuitenkin kun tuo fyysinen puoli alkaa palautua normaaliksi meni eilinen ilta taas itkiessä ahdistuneisuutta tästä kaikesta. Mä haluun haluun haluun selviytyä tästä taistelusta voittajana, ärsyttävää, että ajatukset karkailee tahtomattani "mitä jos" puolelle vaikka kuinka yritän psyykata itseäni vahvaksi-yksi-päivä-kerrallaan-ajattelijaksi...

Itku eilen illalla tuli yllättäen ja salakavalasti kun makasin sängyssä vauva vierelläni. Seurasin vauvan nukahtamista, miten vauva säpsähteli vaipuessaan uneen -ja sitten ykskaks yllättäen vauva unissaan hymyilee ja päästää maailman ihanimman hihkaisu äänen samalla. Hetki täynnä täydellistä äidin rakkauden iloa muuttui ahdistuneesiin ajatuksiin taas siitä, että saankohan nähdä vauvani kasvavan isoksi vai joutuuko vauvani varttumaan pojaksi ja mieheksi pahimassa tapauksessa muistamatta edes äitiään... 

Pois pois pahat ajatukset! keskitytään tähän hetkeen ja nautitaan tästä kaikesta tavallisesa ihanasta perhearjesta, taaperon ja eskarilaisen uhmista, rikkinäisistä rattaista, vauvan vatsavaivoista, sotkuisesta kodista, laskukasoista ja kylmästä kevätsateesta!

Huomenna pitäisi tämän täysin piirtotaidottoman (se ei välttämättä ole sana..?) äidin väsätä perhoskasvomaalaus tyttärelleen kaiken aamuhässäkän ja hulabaloon keskellä. Esikoulussa on vappunaamiaiset eikä missään nimessä kuulemma isänsä ehdottama, pari vuotta sitten ostettu, hieno possunaamari kelpaa päällepantavaksi kemuihin.