Se on viiltävä se kipu sydämessä, kun näkee äidin menetyksen pelon lapsensa silmissä...

Nyt en tällä tarkoita sitä kauheaa pistosta, mikä sydämessä tuntuu kun jättää itkevän lapsen päivähoitoon. Se on kauhea pistos, ja sekin pistos pistää minut itkemään joka kerta, kun en ole varma teenkö oikein ja olisiko muita vaihtoehtoja kuin tämä, tuntuu ettei ole, en niitä ainakaan ole löytänyt vaikka kuinka olen etsinyt. Lottoa emme ole vielä kuitenkaan voittaneet, joten pakko on yrittää saada niin paljon työkeikkoja, että saadaan esikoisen ja minun syntymäpäivät sekä joulu maksettua tavallisten kulujen lisäksi. Vaikka tämä kaikki arki välillä tuntuu niin kauhean pahalta; mitä jos mulla onkin elinaikaa vaan se vuosi tai pari ja tuhlailen ne olemalla poissa lasten luota?

Tarkoitan siis sitä viiltävää sanoinkuvailemattoman ahdistavaa kipua kun kohta kahdeksanvuotiaalle joutuu kertomaan, että tuttu, joka on sairastanut syöpää jo jonkin aikaa, on kuolemassa. Kun näkee sen ajatusketjun "syöpä-kuolema-äidillä oli syöpä-äitikin voi kuolla" lapsensa silmistä ja hetken päästä kuulee, että nyyhkytyksen syy ei niinkään paljon ole tämä kuoleva tuttu, vaan pelko, että äitikin kuolee, on se yksinkertaisesti vaan musertavaa. 

Tuli keskustelun myötä ilmi, että joku koulussakin puhunut siitä, miten sukulaisensa oli kuollut syöpään. Miten sitten lohduttaa tokaluokkalaista tällaisessa tilanteessa? Olisiko oikein luvata, että äiti tulee olemaan elossa vielä ainakin 40 vuotta? mun mielestä katteettomia lupauksia ei saa lapselle tahallaan antaa. Tällä mä en tarkoita, että olisin varma, että kuolen ennen 70v-syntymäpäiviäni, mutta enhän minä eikä kukaan muukaan voi sellaisesta olla varma. Yrittäen kaikkeni olla näyttämättä omaa ahdistustani juttelin lapsen kanssa siitä, miten äidillä ei ole juuri nyt syöpää, äidin syöpä saatiin pois. Vanhempi lapsi olisi varmasti kuitenkin havainnut epävarmuuteni, mutta onneksi taisin onnistua lohduttamaan tokaluokkalaistani tällä. "Kuoletko säkin äiti syöpään?" -kysymys jäi kuitenkin kummittelemaan vahvana mieleeni.

Esikoisemme mielessä siis sairastamani syöpä vielä vaikuttaa. Sanoisin, että jopa yllättävän vahvana, vaikkei siitä kyllä paljon olla hänen läsnäollessa puhuttu. Voi, jospa voisin olla edes hetkisen rakkaan tokaluokkalaiseni pään sisällä!