Sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta virallisen rintasyöpä-diagnoosin saamisesta. Tänään kuopuksemme täytti puoli vuotta. Tässä istun tietokoneen äärellä kuunnellen Apocalypticaa ja Volbeat´iä (allekirjoittaneen lempiyhtyeitä) ja fiilistelen hyvää fiilistä ja kiitollisuudenaiheita.

Olen elossa.

Minulla on ihana perhe.

Lapseni ovat terveitä.

Mieheni, vanhempani, appivanhempani, siskoni ja heidän perheensä ovat terveitä.

Muut minulle tärkeät henkilöt ovat terveitä.

Minä olen selvinnyt jo syöpähoidoista jo tähän pisteeseen aika hitsin hyvin.

Minulla on maailman parhaat tsemppaajat ympärilläni, niin ystäviä kuin täysin tuntemattomiakin. 

Minulle on annettu mahdollisuus tehdä jotain hyvää tällä syövällä (tämä blogi, tämän vuoden roosa-nauha kampanja mainitakseni pari)

Minun hiukseni kasvaa huimaa vauhtia. Ripseni ja kulmakarvanikin kasvavat taas! (muiden karvojen kasvamisesta en voi väittää olevani kovinkaan kiitollinen...)

Lapsillani on kaikilla kolmella eittäin ERITTÄIN voimakkaat omat tahdot, he tulevat pärjäämään loistavasti elämässään, mikäli jatkavat samaan tahtiin kuin nyt. Ekaluokkailaisella tyttärelläni on myös loistavat mahdollisuudet tulla hyväksi juristiksi tai poliisiksi mikäli jatkaa nykyistä oikeuksien ja velvollisuuksien tarkkaa valvontaa. Toistaiseksi tosin tyttäreni lähinnä välittää omista oikeuksistaan ja siitä, että vanhemmat ja muut täyttävät velvollisuudet, jotka hänen mielestään heille kuuluu... mutta ai, että jos epäoikeukdenmukaisuutta tapahtuu! eikä vaan JOS, kun...joka päivä..."EPÄREILUU!!!" (olen kieltänyt huutamasta minulle "EPÄÄ", sillä se nyt kuulostaa vaan niin dorkamaiselta oli sitten se "sanalyhenne" muotia tai ei). 

On niin paljon muitakin pieniä ja erittäin isoja juttuja, mistä olen kiitollinen, mutta yllä nyt tähän hätään ne mitä tässä tänään fiilistelen kuunnellessani ihanaa musiikkia.