Pikusisiskon seurassa sain maanantaina jo tutuksi tulleen sytostaatti-tiputuksen suoneen. Suunniteltiin tiputuksen aikana pikkusiskon kanssa juhannuksen perinteistä aarteenmetsästystä lapsillemme ja aika kului kuin siivillä. Jääpaloja taas ahkerasti imeskelin tiputuksen aikana säästyäkseni suun oireilta, ja oli sitten kiitos jääpalojen tai jonkun muun tekijän, säästyin pahemmilta suun ongelmilta tälläkin kertaa. 

Tällä kertaa en ottanut tiputusta seuraavana päivänä Neulasta -piikkiä (ennaltaehkäisee neutofilien laskua -infektioherkkyyttä) ja erittäin onnellisena sain huomata, että tällä kertaa sain olla rauhassa infernaalisilta luukivuilta. Väsymys iski taas kuin märkä tiskirätti päin näköä torstaina ja jatkui koko perjantain. Kaksi vanhinta lasta menivät hoitoon isovanhemmilleen ja minä ja nuhainen vauva vaan pötköteltiin. Nukuin ja torkahtelin aina kun vauva edes ummisti silmiään. Makuaisti vääristyi jo tiistaina ja on vasta nyt maanantaina palaamassa ennalleen, mutta haavoja tai vastaavaa ei suussa onneksi ole, lähinnä suussa ja nielussa kutiaa, ja on sellainen tunne kuin olisi tulossa flunssaiseksi. Olen onnekseni, Jumalan kiitos, selvinnyt näistä kolmesta ensimmäisestä sytostaattihoidosta aika helpolla! Jess! Kiitos kuuluu myös kaikille minua tsempaneille. Olen kiitos kaikkien tsemppejen pystynyt helposti omaksumaan oikean asenteen tähän kaikkeen ja mieli on pysynyt yllättävänkin aurinkoisena.

Tämähän oli viimeinen kerta tätä myrkkyä (docetakseli), juhannuksen jälkeisenä maanantaina kun menen sytostaatti-tiputukseen on sitten luvassa uutta myrkkyä (CEF). Juuri kun tämä myrkky tuli tutuksi ja pystyi ennakoimaan oireet ja vaivat, menee kaikki hommat uusiksi ja joutuu jopa vähän jännittämään tuota seuraavaa hoitokertaa, että millaisia oireita se juuri mulla aiheuttaa... mutta jännittämään alan sitten vasta aikaisintaan edellisenä iltana, nyt ei ole aikaa siihen! Kolme ihanaa lasta pitävät kyllä huolen siitä, että äiti ei pääse vaipumaan päivisin omiin ajatuksiin liian pitkäksi aikaa. Hyvä niin kaikenkaikkiaan.

Vauva täytti kuluneella viikolla kolme kuukautta. Sairastumisestani on siis jo yli kolme kuukautta...tai vasta kolme kuukautta? välillä tuntuu, että tässä on ehtinyt tapahtua jo niin paljon ja olen omaksunut jo niin paljon asioita tästä syövästä, että voiko siitä muka olla vain kolme kuukautta? ja toi vauvakin on niin kotiutunut ja tuntuu kuin hän olisi aina ollut tässä perheessä. Sitten taas toisaalta tuntuu, että ihan kuin vasta viime viikolla valittelin raskausvaivojani, kiroilin raskaushepatoosin takia ravaamista äitiyspolikliniikalla ja suunnittelimme kaikenlaista ihan muuta kuin tälläistä elämänmuutosta...

Pystyn jo näin kolme kuukautta leikkauksesta katsomaan arpeani pillahtamatta itkuun, pystyn olemaan julkisilla paikoilla ilman pipoa tai huivia, pystyn kaikenlaiseen... mutta en pysty vielä siihen, että sulkisin ajatukset täysin pois syövästä edes puoleksi päivää. Vaikka kuinka taistelen vastaan, hyökkäävät inhottavat ajatukset päähäni ihan yllättäen kaikenlaisissa paikoissa ja tilanteissa, kuten esimerkiksi tänään ollessani lasten kanssa Linnanmäellä, tuli yhtäkkiä ihan kauhean ahdistava tunne kun seurasin taaperon ja melkein-koululaisen hauskanpitoa autokarusellissa... Mutta ihana päivä oli siitä huolimatta, kiitos siis tästäkin päivästä, lisää, kiitos!