Mä en saa mitään tehtyä. Mä en siis yksinkertaisesti nyt saa tehdyksi mitään mitä pitäisi. En saa aikaiseksi varata aikaa proteesin sovitukseen, en saa itseäni niskasta kiinni ja revittyä Kelaan, en saa vastattua kavereiden viesteihin (anteeksi!!! ei henkilökohtaista!)... Saan toki lapset syötettyä, puettua ja halittua, mutta muuten olen ihan jumissa. Välillä tuntuu kuin kaikki olisi unta, päivät menee jotenkin hitaasti, mutta samalla taas yhtäkkiä tämäkin päivä on saatu lähes päätökseen. Lapset nukkuvat nyt kaikki kolme ja ilman suurempia kitinöitä selviydyttiin kunnialla tästäkin päivästä. Olen päättänyt, että nyt saa jumittaminen riittää... harmi, ettei rintaproteesi paikka ole nyt näin kahdeksalta illalla enää auki, mä olisin nimittäin nyt täysin valmis soittamaan sinne...miten muut kolmen lapsen äidit saa aikaiseksi pitää kodin hienona, asiat hoidettuna ja vielä itsensäkin siinä samalla kasassa, niin ja tietenkin lapset onnellisina???

Eilen oli synnytyksen jälkitarkastus. Terveyskeskuslääkäri ei tiennyt tilanteestani mitään. Lääkäri voivotteli, että oli tuo raskaushepatogestoosi varmaan taas rankkaa, taas se inhottava hetki, kun joutuu kaiken alusta selittämään lääkärille "no joo ei toi hepatoosi miltään tuntunut siinä vaiheessa enää kun rintasyöpä diagnoosin sain siinä muutama päivää ennen vauvan syntymää...". Miksi kaikki potilastiedot ei voi olla samassa tiedostossa, että terveyskeskuslääkäri näkisi heti kaikki myös HUSin sairaaloissa tehdyt toimenpiteet ja tutkimukset? Mä olen ainakin ruksannut jokaikisen keltaisen "saako tietoja antaa" lappusen jokaikisen kohdan "kyllä"...

 Tänään kuopuksen 5 viikon neuvola ja ensimmäinen käynti neuvolalääkärillä. Vauva kasvanut 5 viikossa noin 1,5 kiloa ja 7 cm! eli kasvaa äidinmaidon korvikkeellakin oikein hyvin lapsi. Mielialaani parantaakseni olen nyt alkanut enemmän käyttämään kestovaippoja pojilla, kaivanut esiin ne ihanat keskimmäisen vanhat pikkuruiset vaipat ja kokeillut erilaisten vaippojen toimivuutta tuolla vauvalla. Taaperon kanssa käytettiin vuorokauden ympäri aika pitkälle vain kestovaippoja kunnes tämä diagnoosi tuli ja ajateltiin, että helpompaa siirtyä ainakin toistaiseksi kertakäyttöisiin vaippoihin. Nyt siis kestovaipat ovat takaisin käytössä, poissa pölyttymästä ja tuomassa tälle äidille väriä arkisiin rutiineihin. Jess!

Äh, yritän olla lukematta enää tarinoita rintasyöpään sairastuneista äideistä joiden tarina päättynyt huonosti, mutta mikä siinä on, että masokistisesti haluan juuri niitä tarinoita lukea? Oikein etsimällä etsin juuri niitä tarinoita, jossa nuori äiti sairastuu rintasyöpään, syöpä leviää ja äiti kuolee nuorena. Ei, en vain pysty ymmärtämään sairasta pääkoppaani tässä asiassa, mutta yritän tämän asian lopettaa, sillä se ei tee minulle hyvää. Tarvitsenkohan syyn itkeä kunnolla? yritänkö olla muka niin vahva ja positiivinen, etten anna itselleni lupaa itkeä kunnolla muutakuin lukemalla toisten tuntemattomien tarinoita samanlaisesta tilanteesta? vai olenko niin pönttö, että alitajuisesti uskon koko ajan pahinta ja haluan lukea siitä, mikä mullakin on edessä?