Keskimmäinen lapsemme oppi pyöräilemään (ilman apupyöriä) toukokuun alussa, pari päivää ennen 4-vuotissyntymäpäiväänsä (samainen lapsi oppi muuten kävelemään vasta 1v8kk vanhana). Maaliskuussa 2-vuotta täyttänyt kuopus puhuu lauseita kahdella kielellä ja potkii palloa lähes yhtä taitavasti kuin neljävuotias. Kahdeksanvuotias esikoinen saa kiitettäviä matikankokeista ja yllättää uskomattoman tarkkanäköisellä empatiallaan. Kaikki kolme ovat huumorintajuisia huipputyyppejä ja omanlaisia mielenkiintoisia persoonia, olen niin kovin ylpeä, että saan olla juuri näiden kolmen upean ihmisen äiti. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että minulle on suotu kolme ihanaa lasta.

Kun molemmat vanhemmat lapsiperheessä käy kokopäiväisesti töissä on arki usein erittäin hektistä. Meilläkin liian usein menee arkipäivät sellaisiksi, että ajattelemme vain rutiinien suorittamista, pakollisten kotitöiden tekemistä ja "päivän saamista pulkkaan". Kuulumiset kysellään välillä liian nopeaan, aikaa ei muka ole jäädä juttelemaan kunnolla kun on hoidettava ne pyykit/laskut/tiskit/ostokset tms. Töiden jälkeen on välillä niin uupunut, että pinna on kireällä niin, ettei jaksa keskittyä niihin arjen pieniin ihmeisiin. 

Syöpäselviytyjä ahdistuu helpommin kuin "normaali" vanhempi näistä niin kutsutuista ruuhkavuosista, näin ainakin uskoisin. Minua ahdistaa nimittäin ajoittain aivan kamalasti tämä, että elän jatko-ajalla ja käytän tämän ajan näin. On niin paljon, mitä haluaisin vielä kokea, perheenä, lasten kanssa. On niin paljon mitä haluan opettaa lapsilleni ja mitä haluan oppia lapsistani. Ahdistun siitä, että "korkean uusiutumisriskin" syöpä uusiutuu ja vie minulta kaikki suunnitelmat. Nyt kun minulla olisi vielä mahdollisuus olla läsnä, teen muka-pakollisia-kotitöitä, selailen töistä väsyneenä sosiaalista mediaa tai suunnittelen jo miten seuraavan päivän viemiset, tuomiset ja muut muka-pakolliset-tehtävät tulee hoidettua.

Ahdistusta tällä hetkellä lisää se, että tunnen, etten pääse toteuttamaan itseäni töissä. Tämäkin tunne ei olisi varmasti yhtä ahdistava ellei olisi syöpäselviytyjä. Kun kerran saa sen todellisen kokemuksen pelosta, ettei aikaa välttämättä ole kauhean paljon, on siitä todella vaikea päästä irti. Pidän työkavareistani ja esimiehestäni, mutta työnkuvani tammikuusta saakka on ollut minulle aivan liian epämääräinen (elokuusta lähtien työnkuva samaisessa paikassa onneksi muuttuu). Tämänhetkinen työni ei kuitenkaan ole unelmatyöni, kutsumukseni tai vastaava. Olen nykyisessä ammatissani hyvä ja viihdyn oikein kivasti, mutta jos saisin kirjoittaa, esiintyä tai/ja olla politiikan parissa olisinkohan onnellisempi? olisikohan helpompi motivoida itselleen poissaolo lasten luota?

Ruuhkassakin bussissa kun istuu, on otettava irti siitä hetkestä; voi käyttää sen ajan musiikin kuunteluun, lukemiseen tai vaikka meditointiin. Ruuhkavuosissa pitäisi minunkin vaan oppia ottamaan sama asenne, keskittyä siihen hetkeen missä ollaan, tehdä tilanteesta parhain mahdollinen ja niinkuin aina: OTTAA YKSI PÄIVÄ KERRALLAAN...