Kun olimme yleisessä suihkutilassa esikoisen kanssa muutama päivä sitten, oli siellä taas suurin osa kanssasuihkuttelijoista aivan välinpitämättömiä siitä faktasta, että minulla on vain yksi rinta. Siellä oli kuitenkin myös äiti noin 4-vuotiaan poikansa kanssa, ja pojan huomattuaan yksitissisyyteni hän esitti äidilleen kysymyksen kirkkaalla lapsen äänellään "miksi tolla tädillä on vain yksi tissi?" -äitinsä siihen hyvin nolon oloisena vastasi vaan, että "älä tuijota, katso tännepäin". Minun kohta kahdeksanvuotias tämän myös kuultuaan kysyi multa hiljaisella äänellä, että "äiti, miksei toi kerro tolle pojalle, että sulla on ollut syöpä ja se ei ole sen kummempi juttu?". En osannut tuohon kysymykseen vastata, keskustelimme siinä sitten vaan, miten jotkut eivät ole kovin tottuneita näkemään naisia yksirintaisina. Vertasin siihen, että olemme paljon keskustelleet esikoisen kanssa myös toimintarajoitteisista ihmisistä, miten osa heistä saattaa olla jollain tapaa erinäköisiä tai heillä saattaa jokin taito puuttua, mutta muuten ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muut, eikä ilkeä saa ikinä olla. Tämä oli hyvä vertaus, sillä olemme paljon keskustelleet siitä, "miksi toi setä istuu pyörätuolissa, miksi toi täti puhuu noin hassusti, miksi toi käyttäytyy noin?", ja olen aina vastannut, että on olemassa paljon erilaisia ihmisiä ja osalla ihmisistä on erilaisia sairauksia tai toimintarajoitteita, joille ihminen ei voi mitään, toimintarajoitteinen ihminen ei kuitenkaan ole tyhmempi ihminen. Esikoinen on sitten ollut monesti ihmeissään, kun on kuullut yleisillä paikoilla, että hänen tapaisiin kysymyksiin on vastattu vaan "älä tuijota", ja olen selittänyt silloinkin, että kaikki eivät ole tottuneet näkemään erilaisia ihmisiä...

Lapsi ei luonnostaan näe erilaisuudessa pahaa, mielestäni on siis meidän aikuisten tehtävä myös ylläpitää sitä ajatusmaailmaa. Lapsi näkee erilaisuudessa vaan noin tuhat kysymystä. Kaikkiin kysymyksiin tuskin pystyy super-pedagogikaan vastaamaan, mutta jo se, että pyritään vastaamaan lapselle jollain tavalla, eikä pelästytä kysymystä kun itse aikuisina sisimmissämme pelätään erilaisuutta (sillä suurimmalle osalle meistäkin vanhemmat ovat aikoinaan sanoneet vaan kysymyksiin "älä tuijota" eikä sen enempää). Silloin kun esimerkiksi opettaja heittää vihaisena ulos luokasta lapsen, joka uskonnontunnilla kysyy vilpittömän kiinnostuneena "miksi somalit haisevat", tulee lapselle mielikuva helposti, että asiasta ei pidä olla kiinnostunut ja on väärin haluta ymmärtää. Opettaja olisi voinut suuttumatta selittää ja vastata lapselle, että tietynmaalaisten ihmisten kulttuuriin kuuluu tietynlaisten linimenttien käyttö tms, ja sanoa vielä, ettei ole ystävällistä sanoa, että joku haisee.

Homma lähti nyt vähän kiertoteille, eikä vaan niin vähän, mutta minun mielestä meidän pitäisi rohkeammin aikuisinakin esittää kysymyksiä toisillemme ja ehdottomasti aikuisina oppia vastaamaan lasten kysymyksiin reippaammin (myös siis allekirjoittanut). Pitäisi omaksua periaate "Ei ole tyhmiä kysymyksiä". Pitäisi myös kaikkien muistaa olla luokkaantumatta kysymyksistä, joka saattaa olla vaikeampi periaate noudattaa. Minulta esimerkiksi kysyttiin viime viikolla töissä olenko raskaana. Vastasin siihen vaan en ole ja päätin olla loukkaantumatta, vaikka rehellisesti sanottuna teki mieli murahtaa, että kuule en ole enää ikinä raskaana, sillä minulta poistettu munasarjat, kohtu ja ties mitkä kun viimeksi ollessani raskaana mulle todettiin syöpä.

Pointtini ollen... otetaan oppia lapsilta. "Sulla on ollut syöpä, eikä se ole sen kummempi juttu".