Kuinka monta litraa kyyneleitä olen tuottanut tämän neljän vuoden aikana, ahdistuksesta, pelosta ja vihasta? Kuinka monta unetonta yötä olen viettänyt pelkopeikko seuranani tämän neljän vuoden aikana... Miten monta kertaa olen halunnut purskahtaa julkisella paikalla itkuun kun yhtäkkiä on ahdistus ottanut vallan... Ne kaikki hetket kun on tehnyt mieli vetää kunnon itkupotkuraivarit ja seivästää se pelkopeikko... Kuinka monet illat olen katsonut nukkuvia lapsiani miettien, että miten äitinsä kuolema olisi heille niin väärin, niin epistä... Kuinka tässä neljän vuoden aikana olenkaan lukemattomat kerrat syyllistänyt itseäni siitä, etten 100% vuorokauden jokaisena minuuttina, viikon jokaisena päivänä muista olla hiton kiitollinen siitä, että elän...

Ja ne kaikki turhautumiset siitä, että on kiire elää nyt, sillä aikaa ei välttämättä ole kovin paljon... Ja se inhottava, aivan pepusta oleva tunne, joka on juurtunut jonnekin syvälle; tulevaisuuttani en uskalla suunnitella kovin pitkälle. Enhän mä vieläkään luota, en todellakaan vielä luota pitkään ikään kohdallani. 

Keskiviikkona tuli tasan neljä vuotta kuluneeksi siitä kun sain virallisen diagnoosini; aggressiivinen rintasyöpä, joka oli levinnyt kainalon imusolmukkeisiin. Aika ei ole kullannut muistoja. Tunnen erittäin selvästi ne kauhun tunteet juuri nyt. Kauhun kun turvallisuus vietiin minulta. Yksikään kauhuelokuva ei vedä vertoja sille kun saa raskaana ollessaan kuulla, että sairastaa syöpää! 

Olen oppinut ja kokenut neljän vuoden aikana paljon syövän takia. Olen rohkeasti uskaltanut tarttua mahdollisuuksiin, sillä aikaa ei välttämättä ole toteuttaa haaveita "kun lapset ovat vanhempia". Olen oppinut elämään sen pelon, ahdistuksen ja vihan kanssa, jota tunnen syöpää kohtaan. En anna enää valtaa yhtä paljon kuin alkuaikoina pelkopeikolle, vaikka se todennäköisesti ikuinen seuralainen onkin. Ottaisin kaikista hienoista opeista ja kokemuksista huolimatta koska vaan ja heti takaisin elämäni ilman syöpää. En edelleenkään ole sekunniksikaan huomannut itsestäni sellaisia tunteita, että olisin millään tavalla kiitollinen syövälle.

Haista, helvetin syöpä, paska!