Sitä luulisi, että ruuhkavuosissa eläminen kolmen lapsen äitinä on jo ihan tarpeeksi haasteellista ilman ylimääräistä draamaa. Sitä voisi luulla, että ihminen, joka omaa niin huonon onnen, että sairastuu aggressiiviseen rintasyöpään alle 30-vuotiaana olisi kärsinyt oman osuutensa huonosta onnesta. Voisi luulla, että on olemassa jokin järjellinen raja surkeiden sattumusten sarjalle. Luulo ei ole tiedon väärtti, niinhän se vain on.

 

Pääsiäisenä lauantaina kuopus paitaa pukiessaan tökkäsi sormensa vahingossa silmääni. Maanantaina vietin taas mukavasti laatuaikaa itseni kanssa Haartmanin päivystyksessä kun silmä ei parantunutkaan itsekseen. Diagnoosina sarveiskalvon haavauma ja hoitona silmälappu vuorokaudeksi sekä antibioottivoide silmään viikoksi. (Karma toimii muuten nopeasti välillä, kuopus sai korvatulehduksen ja sen vuoksi sitten vietimme kahdestaan laatuaikaa Lastenklinikan päivystyksessä tiistai illan.)

Torstaina saapuessani töihin kompastuin kunnolla työpaikan ulkopuolella portaisiin. Kaaduin polvilleni ja sain näyttävät haavat. Toinen polvi turposi sitten myöhemmin ja tänään otin vähän pidemmän tauon työpäivän aikana kun käväisin näyttämässä kipeytynyttä kehonosaani lääkärillä. Onneksi ei näyttäisi siltä, että mitään vakavempaa kyseessä. Maanantaina polveni pääsee valokeilaan kuvauksiin, ellei turvotus ja kipu helpota viikonlopun aikana.

 

Kesäkuussa 2015 oli työtapaturma kun lapsi hyppäsi polven päälle ja aiheutti luukontuusion, elokuussa 2015 kompuroin kotona portaissa aiheuttaen itselleni murtuman jalassa...Marraskussa 2015 työtapaturma kun lapsi hyppää sängyn päälle, jota olin nostamassa, aiheuttaen murtuman varpaassa... Nyt sitten 2016 vaihteeksi silmä ja sitten vanha tuttu polvi... ja eletään vasta huhtikuun alkua!

Pakko sanoa, etten edes sääli itseäni. Näen jo tämän mielettömän huonon tuurin huvittavana, täysin uskomattoman hassulta. Mä olen sitä mieltä, että ilman toimintaa minä varmasti tylsistyisin, mutta pakko silti sanoa rehellisesti, että jo ilman tätä aivan sairaalloista tapaturma-alttiutta jo ruuhkavuosissa olisi tarpeeksi toimintaa. Lapset sairastelee samanaikaisesti ja vuorotellen, menoa ja meininkejä on kiitettävästi kissanristiäisistä tärkeisiin menoihin ihan ilman, että perheen äiti toheloi tahtomattaan.

 

Mä olen tohelo, kömpelö ja erittäin epäonninen monessa asiassa. Silti niin monessa asiassa mulla on ollut onnea. Muistan kyllä olla kiitollinen onnestani ja se auttaa näkemään kaiken huvittavuuden näissä epäonnisissa sattumuksissa.