Kun vähän väliä saa kuulla ja lukea huonoja uutisia ihanilta vertaistuki-ystäviltä, elää pelkopeikko vahvana ja hyvinvoivana mielessä. Muistutuksia tulee koko ajan siitä, että tämä on suoraan sanottuna, kaunistelematta helvetin paska tauti tämä syöpä.  

Mä olen niin vihainen taas kerran syövälle. Oikein ketuttaa vietävästi, ettei syöpä ole fyysinen olento, sillä jos se olisi, niin aivan varmasti ensiksi huutaisin keuhkoni tyhjäksi haukkumasanoja, sylkisin kasvoihin, ja sitten puukottaisin sitä kylmäverisesti ja raivoisasti. Nauraisin päälle. Mä en pysty hyväksymään, miten syöpä vie pois niin ihania ihmisiä, sillä kammottavalla tavallaan. En halua hyväksyä, en halua edes yrittää ymmärtää.

Miten tällaisen vihan saa laantumaan? hengittelemällä syvään ja laskemalla kymmeneen, olemalla miettimättä koko asiaa, vaiko joogaamalla? Kertokaa toki, jos viisaimmilla on joku hyvä kikka tähän. Ainakaan nopeasti selailemalla en pirkka-lehdestä niksejä tähän pulmaan löytänyt.

Kuuntelin tänään taas "nyyhky-biisejäni" bussimatkalla. Näitä "nyyhky-biisejä" ovat  esimerkiksi "Kuolema on kalamies", "Prinsessalle" ja kaikenlaiset hyvästely-kappaleet. Rukoilin mielessäni hiljaa lisää aikaa vielä, ainakin lasten takia. Mä en oikein tiedä miten, mutta pystyin ajattelemaan asiaa purskahtamatta itkuun, kostuttamatta edes silmäkulmia. Syy ei edes välttämättä ollut yleisellä paikalla oleminen, vaan se, että tunteista päällimmäinen ei ollut suru vaan viha. 

Mä vihaan syöpää. Minä vihaan niin kovin paljon syöpää. Mä vihaan tätä pirun pelkoa, joka ei enää onneksi lamauta kuten diagnoosin saamisen jälkeen, mutta edelleen on ja pysyy. Pelko on vaan ilmeisesti osa arkeani, verrattavissa kai vessan pesuun -asia, jota ei välttämättä halua arkeensa, mutta siihen on kai jollain tasolla totuttava. Huono vertaus sinänsä, sillä vessan pesussa on kuitenkin hyvä lopputulos -puhtautta, mutta syövän uusiutumisen ja leviämisen pelossa ei ole mitään hyvää.