Miltä tuntuu kun joutuu leikkauttamaan hiuksensa pois kun ne alkavat putoilla päästä solunsalpaajahoitojen seurauksena?


Muistan sen omakohtaisesti oikein hyvin, vaikka siitä yli 3 vuotta jo on. Muistan sen kun yhdessä miehen ja tyttären (silloin 6v) kanssa menimme ahtaaseen vessaamme ja aloimme saksia ja koneella poistamaan kauniita pitkiä hiuksiani. Muistan miten tsemppasin itseäni olemaan reipas, hymyilemään ja nauramaan. Suurimmaksi osaksi lasten takia, mutta myös itseni takia. Muistan sen miten kauhistunut silloin 2-vuotias keskimmäinen oli, kuulen selvästi yhä ne pelästyneet itkut. Kyllä se pahalta tuntui vaikka kaikkeni yritin olla näyttämättä, että sisälläni oleva pelkopeikko nyt näkyi myös peilikuvastani vaikka vaatteet olivat päälläni. 
Hiukset, eiväthän ne oikeastaan ole kuin esteettinen asia, mutta silti se on sellainen hassu juttu, että ne, tai oikeastaan niiden puute, on se mikä viestii niin selvästi: SYÖPÄ! Niin itselle kuin muillekin. 

 

 

Miltä tuntuu leikata ystävän pitkät kauniit hiukset pois, jättäen lyhyen sängen kauniin nuoren naisen päähän? 


En tiedä osaanko tämän tunteen selittää. Uskomattoman suuri kunnia se on saada olla se, joka ajaa kaljuksi vertaistukiystävän pään. Rakas vertaistukiystäväni, jolle tämä ei ole ensimmäinen kerta, menetti hiuksensa. Hiusten ajaminen pois tuntui koskettavalta, hurjan herkältä ja painajaismaiselta.

Hiusten menetys ei tosin ollut se syy, miksi kyyneleet valui poskiltani ajaessani kaunista päätä kaljuksi hiuksista, vaan se helvetin pelko. Se helvetin paska pelko. 

 

Syöpä on perseestä.

 

Vertaistukiystäni on muuten todella kaunis myös ilman hiuksia. Kiitos kun sain olla osallisena ja kiitos ihanista vertaistukitreffeistä, kiitos myös Siskot ry, että sain tänään hienot villasukat, jotka joku minulle tuntematon Kati on kutonut Siskot ry'n kampanjaan. 

13912891_10153927921642632_3758917492142