Ihana onkologini sitten soitti sovitusti reilu viikko sitten, ja sai mut jo puhelimessa rauhoitettua täysin lääkkeettömästi, upea nainen! Sovittiin, että jätän Letrozol -lääkityksen pois ja vaihdan takaisin Tamofeniin. Verikokeisiin passitti myös, mutta tänään soitti hän heti aamusta kertoakseen hyvät uutiset, ettei verikokeissa näy mitään, mikä viittaisi syöpään tai mihinkään mikä vaatisi tällä hetkellä tarkempia tukimuksia. Onkologini sanoi, että kärsin todennäköisesti jostain piilevästä reumaattisesta taipumuksesta, jonka tämä Letrozol -lääkitys nyt jotenkin herätti henkiin. 

Nyt reilu viikon olen siis ollut syömättä Letrozolia ja kivut ovat lähes poissa. Ihanaa vaihtelua arkeen, kun ei tarvitse kolmiolääkkeitä popsia kuin karkkia, jotta pääsisi kivuttomasti edes ylös sängystä. 

Kyllä tämä syöpämatka akuuttivaiheenkin jälkeen jatkuu yhtenä suurena vuoristoratana. Välillä sitä kiljuu riemusta, välillä taas kuolemanpelosta, tasaiset vaiheet vuoristoradassa on lyhyitä. Haluaisin niin kovasti tsempata monia, jotka kulkevat samanlaista matkaa perässäni, että näin kahden vuoden jälkeen aika kultaa muistot ja, että kyllä niistä peloista pääsee yli. Se tunne, mikä tällaisten yllättävien kovien kipujen yhteydessä tulee, on yksinkertaisesti kuvailtuna kauhea. Kaikki on suhteellisen hyvin kunhan missään ei ole mitään oireita, mutta heti kun jossain tuntuu vähänkin erilaiselta alkaa pirujen maalaaminen seinille. 

Tuijotin tässä yhtenä iltana nukkuvaa kaksivuotiasta kuopustani ja koin niin voimakkaan muiston siitä ajasta kun samainen lapsi oli vastasyntynyt ja pelkäsin, etten elä näkemään edes hänen ensiaskeliaan. Nyt tuo vekkuli vipeltäjä on jo kaksivuotias ja äitinsä on terve kunnes toisin todistetaan. Olen kiitollinen kaikesta lisäajasta mikä minulle annetaan, mutta varmasti loppuelämäni elän tietynlaisessa pelossa.

Tämä pelko, tämä tietynlainen pelko, on vahva, mutta sen kanssa voi oppia elämään halutessaan. Minä taistelen sitä vastaan ja välillä saankin sen voimat heikkenemään, mutta niin urhea soturi en ole vielä onnistunut olemaan, että olisin saanut mokoman täysin kukistettua. Mikään "elä päivä kerrallaan" -tyylinen lohdutus tai mantra ei näytä minulla toimivan, minä niin pidän suunnitelmista ja unelmista, etten vaan voi elää vain päivä kerrallaan vaikka jokaisesta päivästä voinkin nauttia "täysin rinnoin" (aina yhtä hauska tuo "täysin rinnoin"...)