Onpas siitä kauan kun viimeksi kirjoittelin! Itse ajattelen, että se on osittain oikein hyvä asia. Ei ehkä ole syöpä ja siihen liittyvät asiat olleet niin päällimmäisinä ajatuksissa, että olisi ollut ylitsepääsemätön tarve avautua niistä tänne. Toisaalta näen sen kuitenkin huonona. Kirjoittaminen tekee minulle hyvää niin monella tavalla, ja valehtelisin jos nyt väittäisin, että on ollut monta päivää kun en ole syöpään liittyviä ajatuksia ajatellut. 

Kaikenlaiset pikkupöpöt perheessä sekä hammasongelmat ja nivelkivut mulla olleet arkipäivää edelleen. Niihin on jollain sairaalla tavalla jopa vähän tottunut, siis niihin nivelkipuihin. Olen menettänyt toivoni siihen.että löytäisin sellaisen kipulääkityksen, joka poistaisi kivut, mutta samalla säilyttäisi täyden toimintakyvyn eikä toisi mukanaan ties mitä sivuoireita. Nämä kivut ovat nyt osana tätä elämänvaihetta, ja niin kauan kun pystyn nousemaan sängystä ylös aamulla on kipu sellaisella tasolla, että siihen ei kannata ottaa muuta kuin apteekin reseptittömiä kipulääkkeitä. Kipu on ja pysyy, ja lailla työkaverin kenestä ei pidä, on sen kanssa vaan yritettävä elää parhaansa mukaan.

Ruuhkavuosien rytmissä tasapainoilen perhe-elämän, työn ja politiikan palloja jonglöörinä, välillä aika taitavana sirkustaiteilijana, välillä taas vähemmän taitavana amatöörinä. Kun vielä näiden edellä mainittujen pallojen sekaan heittää yhtäkkiä sen syöpä-pallon niin siinä onkin oltavana tarkkana, ettei muut pallot lentele käsisistä.

Unohdan lasten kiukkukohtausten, työstressin, taloustilanteen ja kaikenlaisen poliittisen tuohuamisen keskellä liian usein mielestäni sen elämästä nauttimisen. Unohdan liian usein sen pysähtymisen. Unelmoin perheestä, sen sain. Unelmoin myös poliittisesta urasta, vaikuttamisesta asioihin, ja sitä unelmaa olen parhaani mukaan toteuttamassa. Ilman syöpää en olisi uskaltautunut vielä lähteä toteuttamaan tuota toista unelmaani, mutta elämää ilman syöpää ei saa enää ikinä takaisin. Elämä on liian lyhyt siihen, että voisi ajatella, että "sitten kun..."! 

En todellakaan edelleenkään luota siihen, että tässä on elämää vaikka kuinka paljon edessä. Mua inhottaa välillä se kateuden tunne, joka tulee väkisin. Se kateus ihmisiä kohtaan, jotka pystyvät luottamaan, pystyvät olemaan ajattelematta omaa kuolemaansa ennenaikaisesti. Mä en pääse pelosta irti, en vaikka uppoudun perhe-elämään, töihin ja politiikkaan. En synkistele syöpään liittyviä asioita enää päivittäin, mutta siellä se pelkopeikko on hiljaa hereillä jossain takaraivossa koko ajan. Mua inhottaa myöskin se, että mä en ota kaikkea irti elämästä, en vaan koko ajan jaksa olla se maailman mahtavin mamma tai se energisin poliittinen aktiivi, mä en jaksa! Syytän helvetin hormoonilääkkeitä näistä mielialanvaihteluista, väsymyskohtauksista ja nivelkipuja syytän yleisestä ketutuksesta. Itseäni syytän siitä, että annan noiden tekosyiden olla syitä.