Niin se vaan aika kuluu kuin siivillä ja nyt on jo vuosi kulunut siitä, kun saimme tietää, että sairastan rintasyöpää. Näihin aikoihin vuosi sitten oli synnytys jo käynnistetty, jotta saataisiin vauva "turvaan" ennen rinnanpoistoa. Olotila silloin vuosi sitten oli niin sekava, innoissamme odotimme uutta perheenjäsentä mutta samalla olin aivan rikki ja sokissa juuri saamastani diagnoosista.

Huomenna vauvamme täyttää vuoden! Vauvavuosi on päättymässä. Iloista ja kuitenkin haikeaa. Vanhempienkin lasten kanssa ollut vähän sama juttu, vauvavuosi menee niin nopeasti. Kuopuksemme kanssa kuitenkin vielä haikeampi olo mulla, sillä tiedän varmasti, että kuopuksemme jää viimeiseksi vauvakseni. Munasarjojen ja kohdun poiston jälkeen asia on varma.

Muistan niin selvästi kaikki tapahtumat diagnoosin saamisen aikaan. Muistan, miten olin niin varma, etten tule näkemään vauvani yksivuotissynttäreitä. Muistan, miten katsoin synnytyssalissa sitä julistetta, jossa oli imettävä äiti. 

Nyt olen terve. Seuraavat TT-kuvaukset, mammografiat sun muut, ovat vasta toukokuussa, siihen asti olen terve kunnes toisin todistetaan, ja mun on pakko toistaa itselleni mantraa "olen terve". Vaikea se on kuitenkin uskoa, kun on itselleen vuosi sitten uskotellut, että elinaikaa on erittäin vähän. Vaikea senkin takia, että vertaisten joukosta poistuu ihan liian tiheään tahtiin ihania ihmisiä.

Takana on tunteellinen viikko, edessä vähintään yhtä tunteellisia aikoja. Juuri kun luulin pystyväni olla ajattelematta syöpää niin tulevat kaikki "vuosipäivät" eteeni. Viime viikolla vuosipäivä paksuneulanäytteestä, kasvaimen ultrauksesta, lääkärin puhelusta...lauantaina vuosipäivä varmistetusta diagnoosista...tänään snnytyksen käynnistämisestä...huomenna synnytyksestä....15.3 tulee täyteen vuosi yksitissisenä... Mulla on toisaalta fiilikset niin korkealla, kun olen niin kiitollinen, että olen terveenä tässä vuosi myöhemmin, mutta toisaalta itkettää ne samat tunteet, jotka tulee pintaan vuoden takaa.

Voi kuopus raukka kun äitinsä ei pysty puhtaasti vaan iloitsemaan hänen syntymäpäivistään. Voi muutenkin kuopus raukka... ei ole hän saanut syntyä yhtä iloisiin tunnelmiin kuin monet muut vauvat. Mä en ikinä vaihtaisi pois tuota lasta, sanoinkuvailemattoman rakas on hän. Kunpa koko syöpää ei olisi ollut!!! Olisi tuo kohta yksivuotiaskin saanut paljon tasapainoisemman vauvavuoden.

Vaan niillä korteillä pitää elää mitä elämä on jakanut. Tai jotain sinnepäin. Tämä on meidän tilanne, meidän perhe kolmannen lapsen kohdalla "selvittiin" ensimmäisistä kuukausista, emme päässeet normaaliin tapaan "nauttimaan" kyseisistä kuukausista. Tiedän, että on turha miettiä, että mitä jos ei syöpää olisi ollut... yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä. Tuo meidän ihana, valloittava, rakastettava vauvamme on niin ihana seitsemänhampainen, konttaileva, hyräilevä miehenalku, että onneksi ei kovin paljon ole väärin mennyt vauvavuosi.