Ilmapalloja, serpentiiniä, simaa ja kaikkea kivaa. Vappu on ihanan iloinen kevätjuhla vaikkakin tänä vuonna minun mieleeni hieman liian luminen. 

Kevät on ollut ja tulee olemaan kovin kiireinen, oikein miellyttävän kiireinen. Eipä tässä ehdi liikaa vatvoa syöpään liittyviä asioita. No, ei tuo nyt pidä paikkansa sitten ollenkaan... Kaksi viikkoa neljävuotiskontrollin tuloksiin, muutaman päivän päästä vuosikontrollin mammografiaan ja verikokeisiin. Haluaisin niin koko sydämestäni nyt kirjoittaa, että vihdoin olen sinut tämän pelon kanssa, että nyt ei enää nämä kontrollit saa koko kehoa sekaisin jännityksestä. Haluaisin niin kovasti lohduttaa syöpämatkalla vasta alussa olevia. En vaan voi kirjoittaa valheita, vaikka ne kauniita olisivat. Mua pelottaa ehkä enemmän nyt kuin edellisissä kontrolleissa, olenhan niistä selvinnyt, joten kyllä nyt sieltä löytyy jotain. Päässäni tehnyt kaikenlaisia laskelmia siitä, miten todennäköistä on, että nyt kyllä se paskiainen alkanut bilettämään jossain päin kehoani. On valitettavasti päiviä taas ollut kun tuntuu, että pelko lamaannuttaa. Näistä säännöllisistä kontrolleista olen kyllä todella kiitollinen, mutta kyllä nämä joka kerta saa ihmisen ihan ylösalaisin! 

Esikoinen tuossa yhtenä päivänä kysyi saunassa tuntuuko vieläkin oudolta kun on vain yksi tissi. Kysymys tuli aika yllättäen kun syöpään liittyvät puheenaiheet eivät kyllä perheessämme ole olleet tapetilla pitkään aikaan. Vastasin esikoiselle, että kyllä mä aika hyvin olen tottunut, mutta kyllä se oudolta tuntuu vieläkin. Tuleekohan esikoisellekin mieleen syöpä juuri näin keväällä, liittääkö hän sen tähän aikaan vaikka oli vain 6-vuotias kun sairastuin? Onko parempi ottaa asia puheeksi syvemmällä tasolla (kuin tuon kysymyksen kautta keskustelu) vai odotanko vaan kiltisti mahdollisia lisäkysymyksiä? Odottaakohan 10-vuotias, että minä alan höpöttämään vai saisinkohan asiasta puhumalla aikaan enemmän pelkoa ja ahdistusta aiheesta? Yleensähän tuo lapsi aika reippaasti puhuu kaikesta maan ja taivaan välillä äitinsä kanssa, mutta jos lapsi vaikka pelkää aihetta?

Tämä on neljäs vappuni syöpädiagnoosini jälkeen. Aika ei kultaa muistoja. Pienet lapset, syöpä, arki ja helvetin synkät ajatukset. Voi, jospa jonain päivänä saisi sellaisen melkein huolettoman (Tai ainakin Ilman sitä kuolema-huolta) normaalin ruuhkavuosi-arjen! 

Mä elän todella hyvää arkea ja mulla on loistavia asioita ympärilläni ihanien lasteni lisäksi. On paljon minkä takia elää. Mun arki on elämisen arvoista, juhlasta puhumattakaan! Taas näin kontrollin aikaan sitä vaan saa ja joutuu jännittämään/kuvittelemaan miten se kaikki hienous ja ihanuus viedään pois. Onneksi kuitenkin pysyn suhteellisen hyvin nykyhetkessä, osaan ja pystyn nauttimaan niistä mahtavista asioista ympärilläni vaikka se paskamainen syöpäpeikko istuu pelottelemassa siinä olkapäälläni.