Sain sitten vihdoin ja viimein tarkistusverikokeiden tulokset. Afos oli nyt 103 eli just ja just viitearvojen sisällä, ei siis aihetta jatkotutkimuksiin. Helkkarin hienoa! Just ja just, huh.

Sappikivet, ne siellä varmasti arvoja nostaa kun vaivaavat säännöllisin väliajoin. Mulla ei todellakaan olisi aikaa nyt mihinkään sappikivi-ongelmiin. Tosin vielä vähemmän olisi ollut syöpään. Miljoona sappikivikohtausta otan hymyillen vastaan, jos niillä tietäisin selviäväni elämässä ilman syöpää. Ja kärsin taas näistä nivelkivuista paljon kevyimmin mielin kun tiedän niiden johtuvan "vain" lääkkeistä, fibromyalgiasta, työpaikan sisä-ilmasta tai vastaavasta. Itseasiassa ilman näitä hermoja raastavia nivelkipuja olo olisi todella kevyt. 

 

Kotona arki kulkee omalla radallaan ruuhkavuosissa.

Kuopus muistuttaa nykyään näin lämpimillä säillä pientä laulavaa Tarzania. Yhtä pitkä tukka ja yhtä vähän vaatteita. Meidän 4-vuotias lauleskelee kaikkialla ja jokaisessa tilanteessa. Aina tulee joku hyvä biisi mieleen. Eilen saunassa tapahtui se kauhea asia, jonka tiesin tapahtuvan vielä jonain päivänä; lapsi korjaa mun laulamista ja toteaa monen yrityksen jälkeen, että ei mamma, et sä nyt kyllä osaa, mutta jos harjoittelet paljon niin ehkä sä opit. Tämä rehellinen kritiikki tuli kuopuksemme suusta. Hän yritti auttaa mua monesti oikeaan säveleeseen, mutta aidoista yrityksistä huolimatta kuulin itsekin, ettei mennyt kovin hyvin. Kaksi vanhinta eivät ole vieläkään noin perfektionisteja musiikissa. 

 

Keskimmäiselle herkkikselle on vähän rankempaa nyt ollut. Muutto päiväkodista esikouluun jännittää. Kun itse ärsyttää sisaruksiaan, saa uhmakohtauksen, tekee metkuja tms. puhkeaa hän jossain vaiheessa itkuun ja huutaa "mutta kun minä olen syntynyt tällaiseksi lapseksi!". Niin iso lapsi ja samaan aikaan vielä niin kovin pieni vielä, ei ole helppoa ei. Kun pitää taistella sisällä olevaa pientä lasta vastaan ja olla se megasuperhyper-ninja-hulk-teräsmies ei aina arjen tilanteet vastaa odotuksia ja karvaita pettymyksiä tulee. 

Keskimmäinen on paljon lähiaikoina kysynyt rinnanpoistosta ja tukanlähtemisestä. Hän pyytää usein saada nähdä kuvia, jossa äiti on kaljuna. Hän katsoo kuvia pahoinvoivan näköisenä ja kertoo olevansa hyvin iloinen siitä, että äidillä nyt on paljon tukkaa. Monta kertaa hän on ihmetellyt kanssani miksi ja miten. 

 

Esikoinen sai loistavan todistuksen ja vielä stipendin matematiikasta! Tuleva viidesluokkalainen oli viikon teatterikurssilla ja meinasi, että syksyllä VPKn ohella  jatkaa teatteri harrastusta. Välillä olen ollut niin huolissani siitä, että varhaisteini ei innostu oikein mistään, joten tämä oli tervetullutta. Yhtenä iltana kun menin nukkumaan, löysin esikoisen tekemän kortin "rakas Äiti, olet vahva, hieno, iloinen, positiivinen ja kaikkea muuta. Rakastan sinua". Vaikka esiteini-ikäinen osaa kitistä ja olla maailman suloisin/rasittavin draama-kuningatar, on hän silti mun lempityttöni koko maailmassa. Hänen kanssaan on parhaat keskustelut, hän ei anna periksi eikä päästä ketään helpolla. Mahtava huumorintaju ja terävä äly, paras seura.