Tämä kohta päättymässä oleva maaliskuu on kyllä ehdottomasti ollut elämäni pysäyttävin ja tähän mennessä rankoin. Jos asepalvelukseni aikana olisin tiennyt tällaisen ajan tulevan, en olisi Rovajärven leirillä valittanut, miten ikuisuudelta tuntuu seistä vartiossa keskellä ei mitään kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Kyllä tämä mennyt kuukausi on antanut ihan täysin erilaista perspektiiviä elämään, vaikka kliseehän se on... Kyllä tässä tämän kuukauden aikana on tullut valitettua "pienistä" asioista aika vähän.

Ylihuomenna saamme vihdoin kuulla patologin lausunnon. Saamme myös lähiaikoina sitten tietää jatkohoitojen aikatauluista, ja niitä odotan "innolla". Tämä odottaminen on niin kauheaa, spekuloiminen, oireiden analysoiminen, "mitä jossittelu" ja miettiminen, että mitä jos syöpä koko ajan tälläkin hetkellä leviää kehossani... Sytostaattihoitoja odotan sen takia "innolla", että vaikka se aivan varmasti tulee olemaan fyysisesti rankkaa aikaa, niin ainakin tunnen, että silloin tälle pahuudelle pannaan kampoihin, kun nyt taas syöpäsolut saattavat iloisesti tanssia letkajenkkaa ympäri kehoani lisääntyen ja asettuen kodiksi ties minne.

Eilen kävimme aamupäivällä Hakaniemen torilla kahvilla. Oli ihanaa istua ulkona auringossa ihmisten ilmoilla. Kaverini äiti oli sairastuessaan syöpään kuulemma sanonut, että hyvä, että tauti iski keväällä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että tämän taudin kanssa on kyllä huomattavasti helpompi elää valoisuuden lisääntyessä ja ilmojen parantuessa kuin esimerkiksi lokakuun loskissa. Aurinkoista pääsiäissunnuntaita kaikille!