Vaaleanpunaista siellä, vaaleanpunaista täällä. Pinkkiä siivousvälinettä yhdellä hyllyllä, toisella pinkkejä mukeja ja kolmannella pinkkejä leivonnaisia. Missään ei voi oikein välttyä siltä, että taas vietetään Roosa nauha -kuukautta. 

Mun rintasyöpäni ei ollut vaaleanpunaista hattaraa. Mun syöpäni ei ollut kuin lämmin tee siitä vaaleanpunaisesta kupista. Mun syöpäni oli pahimmillaan pelon ruskea väriltään. Ei täysin pilkkopimeän musta, sillä pahimpanakaan hetkenä mä en halunnut antaa periksi. Eikä sitäpaitsi musta ole rumaa. Musta on multa, josta kaikki syntyy tai saa uuden elämän. Sellaisen tylsän tavallisen kakan värinen oli mun syöpäni. Kuolleen kasvin värinen syöpä, ei todellakaan vaaleanpunainen. 

Monelle sairastavalle ja syöpäselviytyjälle tämä on vaikea kuukausi kun joka ihmeen paikassa toitotetaan vaaleanpunaista. Muistutetaan joka paikassa sairaudesta, joka harvalle on ollut helppo. Huudellaan miten lähes kaikki ovat elossa 5 vuotta diagnoosista. Annetaan ruusuisen vaaleanpunainen kuva viheliäästä, pirullisesta taudista, jonka hoidot voivat aiheuttaa elinikäisiä vaivoja vaikka itse taudista selviäisikin elossa. 

Kannan silti Roosa nauhaa rinnassani ylpeydellä vaikka se ei kuvastakaan minun syöpääni. Tiedän, että olen edes vähän osallistunut syöpätutkimuksen edistämiseen. Ostin koko perheelle nauhat  ja haastoin Facebookissa ihmisiä ostamaan nauhoja itselleen. Roosa nauha on minulle elintärkeä. Se ei ole mulle vaaleanpunaista kivaa tämä keräys, vaan mulle se on toivottavasti-saadaan syöpätutkimus-eteenpäin-jotta-kun-mun syöpä-uusiutuu-mun-ei-tarvitse-katsoa-valmiiksi-hautajaisvaatteita-lapsilleni-oman-äitinsä-hautajaisiin-keräys.