Niin se vaan on, että sunnuntaina tulee tasan kuusi kuukautta kuluneeksi leikkauksesta, jossa poistettiin minun oikea rintani. Pari viikkoa ennen rinnanpoistoleikkausta olin saanut sen järkyttävän diagnoosin rintasyövästä ja kymmenen päivää ennen leikkausta synnytin terveen pienokaisen. Ei sitä ihan vielä käsitä miten sitä selviytyi vielä suhteellisen normaalisti arjesta tämän kaiken keskellä.

Kai se on myönnettävä itselleenkin, että vahvoja ollaan oltu, kuten niin moni on minulle ja meille sanoneet. Uskon kuitenkin, etten ole poikkeus, en ole sen vahvempi kuin muut samanlaisessa elämäntilanteessa. Kun tällainen kauhea elämän mullistus tulee, on vaan yksinkertaisesti pakko pitää se pää pystyssä. En osaa sanoa millä ihmeen voimalla muut vertaiseni sen pään saa pidettyä pystyssä, se on yksilöllistä, mutta minunhan voimanlähteeni on perheeni. En voisi tehdä sitä rakastamilleni ihanille pienille lapsilleni, että luhistuisin täysin ja vaipuisin itsesäälin syvimpään kuoppaan. Lapseni ansaitsevat läsnäolevan äidin, ja niin kauan kun vaan henki minussa pihisee, aion tehdä parhaani olemaan se heidän ansaitsemansa maailman paras äiti heille. En missään nimessä, todellakaan, laita minkäänlaista sädekehää pääni päälle, menetän hermoni lasten temppuiluun ja minulla on niitä "huono-äiti" hetkiä siinä missä kaikilla muillakin. Voin vain tehdä parhaani ja se on tarpeeksi hyvin. Parhaani tekeminen kuitenkin estää minua vaipumasta itsesääliin, se voimaannuttaa (vaikka lapset kyllä helposti toisaalta voi viedäkin ne voimat joinain päivinä) ja suoraan sanottuna saan ajatukseni muualle kuin itseeni ja syöpään.

Näin puoli vuotta rinnanpoistoleikkauksesta voin jo katsoa leikkausarpeani ilman kyyneleitä ja voin kosketella arpeani ilman suurempia negatiivisia tunteita (myönnän, että se kyllä hiukkasen ällöttää vieläkin). En vielä osaa nähdä muuttunutta vartaloani kauniina, en tiedä varmasti pystynkö siihen enää koskaan, mutta en ainakaan vielä. 

Olen myös pikkuhiljaa alkanut miettimään taas tulevaisuutta hieman pidemmälle. Syöpä kun tuli elämääni, jotenkin kaikki pysähtyi, ja aloin elää enemmän päivä kerrallaan, enkä suoraan sanottuna jaksanut miettiä kovinkaan pitkälle suunnitelmia. Mielessä pyöri tietenkin myös, että kun loppuelämäni ei välttämättä ole niin kovin pitkä, niin miksi vaivautuisin suunnittelemaan ja unelmoimaan liikaa. Nuo negatiiviset ajatukset ovat kuitenkin tosiaan pikkuhiljaa väistymässä ja olen alkanut enemmän miettimään, että mitä ihmettä sitä tekisi "isona"? Äitiyslomani loppuu vuoden vaihteessa ja jos Luoja suo voin olla kuitenkin senkin jälkeen vielä kotona pienempien lasten kanssa, mutta jossain vaiheessa on palattava työelämään, jopa tehdä töitä "kotona olona" ohella jotenkin... Palata työelämään, mutta mihin työhön? Minulla ei ole työtä mihin palata, koulutus hoito-alalla on, mutta en tällä hetkellä usko, että haluan ainakaan heti palata sille alalle... hmm... olen 28-vuotias syövästä selvinnyt, joka ei tiedä mitä tehdä "isona"... Kun syöpä-kriisistä aletaan olla selvillä vesillä alkaa siis ihan uudenlainen "kriisi".