Äkkiä nyt vaan pois se suurin paha, äkkiä pois koko tissi, ahdistavaa, että se mokoma kasvain vaan on tossa ja ties vaikka leviää ja kasvaa joka helvetin minuutti... ja kuitenkin samalla vaikka kuinka yritin olla ajattelematta: mun kaunis tissi poistetaan ja mä olen vasta 28 vuotias...

Mulla kyllä jumaliste sentään on maailman parhaat ystävät, kaverit, sukulaiset, tutut ja tuttujen kaimat. En tähän pysty kaikkia yksittäisiä viestejä, tekoja ja sanoja kirjoittamaan, mutta voi hyvänen aika sentään kun pieni ihminen liikuttuu siitä määrästä tukea, mitä on tässä saatu sen jälkeen kun sairaudesta tuli julkista tietoa. Toivon, että kaikki ihmiset, joita meitä tavalla tai toisella on tukenut, tsempannut ja lähettänyt voimahaleja, tietävät miten iso juttu se oikeasti on, miten mä olen liikuttunut jokaisesta "tsemppiä" -viestistä. Jos ei tällä määrällä rukouksia, tsemppi toivotuksia ja voimahaleilla tätä typerää tautia voiteta niin en tiedä millä!

Päivät ennen the leikkausta menivät mun osalta nauttien lapsiperheen arjesta. Oli täyttä hulabaloota totutella taapero ja eskarilainen uuteen arkeen kun vauva tuli perheeseen, ja tutustua siinä sivussa uuteen pieneen ihmiseen. Oli ihania läheisiä, jotka tulivat lahjoineen kyläilemään. Mutta illat... puhumattakaan öistä... hävettää oikein, että olen valittanut keskimmäisen lapsemme uniongelmista... eivät ne ole mitään verrattuna uniongelmiin kun vatvoo päässään syöpään liittyviä asioita ja leikkausta, jossa poistetaan iso osa naiseutta. 

Miljoona kertaa olen sairastumiseni jälkeen miettinyt, miten mulla onneksi on tuo mies. Juuri tuo mies, joka rakastaa mua, tukee mua, on kliisee mutta sanonpa kuitenkin, on minun kallioni. Miten sanoin kuvailemattomalta se tässä tilanteessa tuntuu kuulla, kun aviomies sanoo, että rakastaa vaimoaan, vaikka tällä olisikin vain yksi rinta.