Se on niin uskomattoman lohduttavaa kun 6-vuotias painajaista nähnyt lapsi tulee viereen nukkumaan ja kietoo jalkansa omien jalkojesi päälle. Itse kun makaa hereillä miettien elämää ja kuolemaa (varsinkin sitä jälkimmäistä). On ihan kuin meidän herkkä keskimmäinen aistisi unissaankin, että äiti tarvitsee läheisyyttä ja lämpöä. 
Minä tosiaankin olen tällä hetkellä halien ja läheisyyden tarpeessa. En tietenkään pura tunteitani lapseen, mutta itselläni on sellainen olo, että haluaisi vaan jonkun silittävän ja ottavan syliin, vakuuttaen kaiken olevan hyvin. (Keskimmäinen toki nukkuu erityisen huonosti nyt kipeänä, mutta näin itse katkonaisesti painajaisiin heräävänä en oikein osaa asiasta valittaa.)

Olen taas lähiaikoina joutunut vajoamaan syöpämatkallani tiellä oleviin kuoppiin. Pelkopeikko on ollut erittäin paljon läsnä. Tiedostan sen ja silti en saa tsempattua itseäni ylös kuopasta ja potkimaan pelkopeikkoa helvettiin. 

Tiedän, siis ihan oikeasti tiedän, että todennäköisesti tulen muutaman päivän päästä saamaan tiedon kaiken olevan hyvin. Verikokeissa tuskin on syöpään viittaavaa. Silti vatvon ja veivaan tummia tunteita ja ajatuksia syvästä syvimpään. Ja rypeän tässä halin -ja huolenpidontarpeessa vähän jopa lapsellisesti. 

Mikä siinä on, että ihmisen mieli on niin saamarin tottelematon! Minäkin olen käskenyt lukemattomia kertoja mieleni pysymään oikeilla raiteillaan, ollen järkyttämättä minua. Silti mieleni vaeltelee ihan omia kiellettyjä polkujaan suorastaan ivallisesti! 

Minä en ole valmis luopumaan niistä lämpimistä lasten jaloista kietoutuneena minuun. Minä haluan elää edes pikkaisen huolettomampaa arkea kuin nyt. Tai ainakin olen valmis kokeilemaan muita huolia perheessä kuin terveys ja talous!