Tänään olin muutaman ihanan vertaistukiystäväni kanssa Roosa Nauha-hyväntekeväisyysbrunssilla. Pitkään aikaan en ole kunnolla päässyt mukaan vertaistukitapaamisiin, ja olin ehtinyt jo melkein unohtaa miten uskomattoman ihanaa on nauraa kyyneleet silmissä ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman elämää mullistavan sairauden kuin itse. Olen ikuisesti kiitollinen, että löysin Facebookista (kiitos rakas Noora)  ihanan vertaistukiryhmän, jossa on minunlaisiani alle 35-vuotiaana rintasyöpään sairastuneita. Ryhmä on tarpeeksi pieni ja siellä on aito välittämisen tunnelma. Se on rakkautta. Ryhmä nuoria ihania naisia, joita yhdistää sama sairaus, ei välttämättä mikään muu, ja silti minä tunnen, että he ovat niin tärkeitä minulle. 

Yhdessä vaiheessa yritin jo ottaa etäisyyttä vertaisiini, sillä yritin psyykata itseäni ajattelemaan vähemmän syöpää. Huomasin, että ei siitä ole minulle hyötyä. Ei asioiden piilottamisella maton alle ole hyötyä... (tosin se tapa kyllä nopeuttaa ja helpouttaa siivousta kun laiskana, aloitan siivoamisen noin 15 minuuttia ennen kuin vieraat saapuvat... en siis täysin ymmärrä tuota sanontaa) Tai siis, tunteiden kieltäminen ei ole mielestäni pidemmän päälle fiksua. Ei se tarkoita, että vellon syöpä-itsesäälissä, vain koska olen sujut tunteitteni kanssa; mua edelleenkin ajoittain pelottaa ja ahdistaa syöpä, 2,5 vuotta diagnoosista. Minä tarvitsen näitä vertaistukiystäviäni nytkin lähes yhtä paljon kuin diagnoosin saamisen aikaan, ja minun on annettava itselleni lupa siihen. 

Hoidot päättyvät, hiukset kasvavat takaisin ja elämän julkisivu palaa suunnilleen takaisin ennalleen, mutta pinnan alla kiehuu vielä pitkään. Sen kiehumisen ymmärtää parhaiten toinen saman kieuhunnan kanssa elävä.