Reilu viikko sitten, kömpelö kun hyvin ilmeisesti olen, kompastuin portaissa ja onnistuin saamaan pienen murtuman oikean jalan veneluuhun. Hassuahan tämä kai jonkun mielestä on, sillä vasemman polven toiminta oli juuri palautunut luuruhje-vamman jälkeen, joka tapahtui työtapaturman seurauksena kesäkuussa. Minua ei vielä niin kovin paljon naurata, tässä kun olisi ollut niin paljon muita suunnitelmia kuin olla 6 viikkoa kipsi jalassa sairaslomalla.

Kyllä, valitsen kyllä pienen murtuman koska vaan mielummin kuin syövän tai muun vakavan taudin tai tilan. Kyllä sen hokeminen onkin auttanut ketutukseen, ihan oikeasti, suosittelen sitä muillekin. 

Seuraavaksi ajattelin kertoa mahtavan kokemukseni Haartmanin päivystyksessä olosta erittäin ruuhkaisena perjantai-iltana. Siihen ei sinänsä sisälly mitään dramaattista, mutta elämänkokemus se oli muiden joukossa.

 

Sain appivanhemmiltani kyydin Haartmanin sairaalan päivystykseen perjantai-iltana noin kello 18.30. Otin jonotuslippulappusen ja istahdin odottamaan vuoroani ilmoittautumaan. Huonokuntoisen näköistä porukkaa tuotiin yhdestä ovesta sisään tasaiseen tahtiin ensihoitajien työntämillä paareilla. Ilmoitusluukulla kävi tasaisen tiheään joku valittamassa miten niin kovin kestää ja olisi nyt kiire muualle. 

Minä pääsin noin 30 minuutin odottelun jälkeen ilmoittautumaan. Heti ilmoittautumisen yhteydessä turvonnutta jalkaani katsoivat hoitaja ja lääkäri. Minut passitettiin röntgenin kautta odottamaan lääkärille pääsyä. Röntgeniin pääsin aika lyhyen odottelun jälkeen ja sieltä sitten suuntasin odotustilaan keltaista viivaa seuraten. 

Odotustilassa oli sitten kaikenlaista väkeä. Eräällä porukalla oli jo silloin kello 21 aikaan todella hauskaa, hekottelivat ja heittivät ilmeisesti hyvinkin huippuhassua juttua (en valitettavasti osannut nuorten miesten kieltä, joten en voinut osallistua hauskuuteen), ottaen tauon hauskuudesta vain silloin kun kävivät vihaisesti ja useaan otteeseen tiuskimassa hoitajalle miksi kestää näin kauan. Minneköhän niilläkin oli niin kiire kun näyttivät niin viihtyvän siellä? 

Odotustilassa oli pahoinvoivia ihmisiä, oli verisiä ja kaikenlaisia selvästi minua kiireellisempiä tapauksia. Takanani potilaita tuotiin edelleen tasaiseen tahtiin paareilla tai pyörätuolilla sisään ensihoitajien toimesta ambulanssista. Sitten viereeni istahtaa keski-ikäinen (tai vähän sitä vanhempi) nainen. Nainen alkoi heti kertomaan vaivoistaan, mutta kertoi sitten päivystykseen tulon syynsä olevan pieni haava silmäkulman yläpuolella. Haava oli tyrehtynyt jo siinä vaiheessa, mutta varmasti oli vuotanut paljon verta tapahtumahetkellä. Nainen voivotteli ja voivotteli. Minä kohteliaasti vastasin lyhyesti ja yritin jatkaa e-kirjani lukemista. 

Kun nainen kysyi, kerroin, että olen odotellut lääkäriin pääsyä jo parisen tuntia, mutta täällä ei mennä saapumisjärjestyksessä vaan kiireellisyysjärjestyksessä, yritin selittää mitä ystävällisimmin, että kyllä täällä kaikki hoidetaan, ei hätää. Nainen kuitenkin lähes tunnin odotettuaan alkoi huokailemaan, että häntä kyllä nyt pännii, ottaa niin päähän tämä odottelu. Totesin, että eihän meillä mikään hätä ole, ei olla kumpikaan hengenvaarassa, onneksi hoitavat nuo paareilla tulevat ensin. 

Mutta ei hiljentynyt voivottelu odottamisesta... en ole väkivaltainen ihminen, mutta kyllä vähän jossain vaiheessa teki mieli pamauttaa kyynersauvalla naista, pakko myöntää. Tyydyin silti vain hymähtämään tai kohteliaan, mutta jo tiukkaan sävyyn hokemaan, että mikä kiire tässä nyt on, valmiissa maailmassa ja niin poispäin. Kehuin naisen omaa ideaa mennä yksityiselle lääkärille mahtavaksi ideaksi ja suosittelin sitä hänelle oikein lämpimästi. Siinä vaiheessa kun nainen sanoi "ja tuo vartijakin tuossa vain rönöttää, eikö sitä voida valjastaa hoitotyöhön?" (kyseinen vartija oli jo ihan kiitettävään tahtiin hoitanut tehtäviä koko illan, mutta ilmeisesti tämän naisen huomaamatta), olin jo kärsivällisyyteni rajoilla... Sanoin kovaan ääneen ohikulkevalle hoitajalle, että on heillä kyllä kestämistä ja kovasti tsemppiä heille, ei varmasti tunnu kivalta kun kuulee vaan äkäisiä asiakkaita vaikkei tilanteelle mitään voi.

Lääkäri kutsui nimellä noin 23 aikaan ja päätettiin, että vielä otetaan TT-kuvat jalasta. Takaisin keltaista viivaa seuraten röntgen-odotustilaan ja sieltä takaisin odotustilaan, jossa otin paikan mahdollisimman kaukaa voivottelija-naisesta ja juttelin oikein mielyttävän vanhemman naisen kanssa, joka oli loukannut sormensa. Päivittelimme yhdessä hetken miten korkea promillemäärä suurimalla osasta porukkaa oli ja sitten minut jo kutsuttiinkin sisään.

Pieni murtuma veneluussa oli odottamaton diagnoosi, oletin jalan olevan vain nyrjähtänyt. Lääkäri konsultoi vielä Töölön sairaalan kollegaa tarvitseeko leikkausta, ja sieltä kieltävän vastauksen saatuaan määräsi minun jalkani kipsattavaksi. Elämäni ensimmäinen murtuma! Taksilla olin kotona noin 2 aikaan yöllä.

Nyt on hieno lilanvärinen kipsi jalassa vielä noin 5 viikkoa ja se on vain hyväksyttävä, vaikka kuinka välillä ketuttaa, ärsyttää ja vihastuttaa. KIITOS ihana Haartmanin sairaalan päivystyksen väki reilu viikko sitten perjantaina! Sain erittäin hyvää hoitoa ja asiakaspalvelu oli ystävällistä ja kiitettävän ammattitaitoista.