Leikkauksessahan poistettiin täysin oikea rintani ja "tyhjennettiin" oikea kainalo imusolmukkeista, jonne syöpä oli ainakin levinnyt. Sain 4-5 viikkoa kantokieltoa, mitään yli 3 kiloa ei saa kantaa eikä nostaa. Onneksi kuopus oli 2 viikon neuvolassa vasta 2,6 kiloa, onneksi taapero osaa hyvin kiivetä syliin sohvalla itse ja Luojan kiitos mulla on tuo mies! ja vielä ihanat vanhemmat, appivanhemmat ja ystävät.

Leikkauksen takia ei olisi rajoitusta ulkoilulle, mutta hitsit kun nuo kovat pakkaset jatkuu, eikä vauvan takia päästä ulkoilemaan, mä kun en yksin voi keskimmäisen kanssa ulkoilla kun en keinuun saa nostaa tai uhmatilanteessa nostaa syliin tms. Muuten on aika mennyt oikein olosuhteiden nähden mukavasti. Ihanaa kun mies on ollut kotona. Mahtavaa ollut tutustua uuteen pikkutyyppiin, joka vaikuttaa aika rennolta kaverilta -reilua saada rento vauva tähän elämäntilanteeseen minun mielestäni. 

Puheenaiheetkaan ei miehen kanssa iltaisin ole pyörinyt enää the taudissa koko ajan, vaan ollaan pystytty jo puhumaan "kuten ennen vanhaan" kaikesta maan ja taivaan välillä ja se on ollut hienoa. Vielä kuitenkaan en ole ollut valmis menemään kunnolla ihmisten ilmoille. Kyydittänyt olen esikoista esikouluun ja meillä kotona käynyt vieraita, mutta jouduin jättämään kaverin me&i kutsut väliin kun en vielä vaan ole valmis sellaiseen. 

Olemme esikoisen kanssa jatkaneet "Santeri ja syöpäri" kirjan lukemista ja tässä yhtenä iltana suutuin mokomalle kirjalle kunnolla. Kuolemasta tosiaan ei olla puhuttu esikoiselle mahdollisuutena vielä ja nämä kohdat olen jättänyt lukematta kirjasta. Mutta siis mistä järkytyin, oli se, että kirjassa, jossa käsitellään jo valmiiksi veemäistä asiaa lapselle, on sitten jostain syystä nähty tarpeelliseksi ottaa esille myös lapsen kokema kotiväkivalta, Santerin luokkatoverin kun kerrotaan kirjassa saaneen mustan silmän kännissä olevalta isältään... hei haloo, kelle ja minkä ikäiselle tämä kirja oikein on tarkoitettu?! Jos päähenkilö kirjassa on 7 vuotias niin ei kai kirjan pitäisi kovin paljon vanhemmallekaan lapselle olla suunnattu... no, minähän sensuroin ihan hyvällä omallatunnolla moiset. Liika on liikaa mun mielestä.

Eilen, viisi päivää leikkauksesta, kävin poistattamassa dreenin kainalosta. Oikea käsivarsi on edelleen todella jäykkä, mutta yritän tunnollisesti tehdä jumppaliikkeitä aamuin illoin. Kipu ei kuitenkaan ole paha, verrattavissa keskitason urheilutreenin jälkeiseen lihaskipuun. Tänään pidin myös ensimmäistä kertaa väliaikaista rintaproteesia leikkausalueella. En ole nähnyt tarpeelliseksi pitää sitä kotona, olen vaan vieraiden käydessä heittänyt päälleni jonkun isomman hupparin. Tämä väliaikainen on vanutäytteinen pieni tyyny, oikean proteesin saan noin kuukauden päästä kun leikkausalue parantunut.

Tässä taas kun istun lasten mentyä nukkumaan hiljaisuuden vallitessa, kuopuksen tuhistessa sylissäni lämpimänä, hiipii ahdistus väkisin taas päällimäiseksi tunteeksi. Pääsiäisen jälkeen on tapaaminen lääkärin kanssa ja saamme tietää enemmän syövän laadusta patologin lausunnosta ja jatkohoidoista. Jännittää niin, pelottaa ja ahdistaa epätietoisuus. Päässä pyörii ihan väkisin pahimmat skenaariot. Periksi ei anneta, mutta mitenkään vahva olo ei ole...

Ai, että kun tämän blogin kirjoittaminen on terapeuttista! Kun asiat näin saa kirjoittaa pois kummittelemasta alitajuntaa niin tuntuu kuin asioita voisi tarkastella melkein ulkopuolisin silmin, ja hetken tuntuu kuin kirjoittaisin vain fantasiaa, ettei tämä kaikki olekaan totta, että vain dramatisoin kaiken.