maanantai, 29. huhtikuu 2019

Muistoja Naistenklinikalta.

 

Elämäni ihanimmat  ja synkimmät hetket ovat sattumoisin tapahtuneet samassa rakennuksessa; Naistenklinikalla. Viikottain Naistenklinikka vilahtaa ohi bussin ikkunassa työmatkalla ja harva se kerta muistot valtaavat mielen hetkeksi. 

Useimmiten pysähdyn muistelemaan esikoisen ja kuopuksen (keskimmäinen syntyi Kätilöopistolla) synnytyksiä ja lapsivuodeaikaa. Muistelen usein miten 21-vuotiaana äidiksi tulo mullisti mun maailman, miten siihen liittyi paljon innostuneisuutta, onnea ja samalla pelkoa. Muistan miten silloin kipeästi kaipasin hoitohenkilökunnalta tukea ja ystävällisyyttä, niitä kuitenkaan saamatta. Esikoinen oli vastasyntyneiden valvonta-osastolla minusta erillään ensimmäiset 4 elinpäiväänsä ja minä synnyttäneiden osastolla kuuntelemassa saman huoneen kolmen vauvan itkua. Vauvat itki kovaäänisemmin, minä tosin enemmän. 
Kuopuksen kanssa kaikki oli toisin. Synnytys ei pelottanut kun oli syöpä, jota pelätä. Hoitohenkilökunta käsitteli tuolloin kuin kukkaa kämmenellä. Itkin tuolloinkin enemmän kuin vauvat. Vaikka syöpä varjostikin kuopuksen syntymää on hänen saaminen ollut elämäni ihanimpia hetkiä. 

Harvemmin muistelen nykyään niitä elämäni synkimpiä kokemuksia ajaessani Naistenklinikan ohi. Tietynlainen mentaalinen voitto, itse asiassa oikein terveen mielen merkki! 
Kyllä Naistenklinikka silti tulee olemaan se paikka, johon kävelin eräänä päivänä sisään kaksitissisenä mutta ulos toisena päivänä yksitissisenä. Aina se rakennus tulee olemaan mulle myös se paikka jonne mun toinen tissini jäi, rakennus, jossa mulle kerrottiin, että minusta on löytynyt aggressiivista syöpää. 

Olen siis itkenyt elämäni ihanimmat onnenitkut ja elämäni pahimmat pelkoitkut Naistenklinikalla. Paljon olen siinä rakennuksessa itkenyt, varmasti määrissä mennään litroissa kyyneleitä.

Surun sijasta olen yrittänyt miettiä kuitenkin enemmän kiitollisuutta. Esikoinen ei olisi esimerkiksi hengissä ellei olisi ollut osaavaa henkilökuntaa Naistenklinikalla. Ja ellei minulle olisi osunut raskauden seurannassa oikeanlainen lääkäri eteen, olisiko syövän diagnosointi viivästynyt hengenvaarallisesti? Todennäköisesti olisi. 

Kiitos siis Naistenklinikalle. Kiitos, että lapseni ja minä olemme elossa. Muistan Naistenklinikkaa kiitollisuudella.

torstai, 4. huhtikuu 2019

Kevät ja syöpämuistot

”Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli”, tätä kuopuksemme hokee sen lisäksi, että laulaa ”kevät tuli, lumi suli, lumen alta paljastuikin bätmääään!”. Voisinpa itsekin olla keväästä yhtä innoissani.

Kevät tuoksui ennen iloiselta odotukselta, auringolta ja vapaudelta. Kesänodotusta ilmassa ja uuden syntymistä.
Nyt kevät haisee syöpämuistoille. Tuntuu kuin näin keväisin niin moni arpi revittäisi auki, edelleenkin. Ei tietenkään fyysiset arvet rintakehällä, vaan henkiset arvet kaikista kipeistä syöpämuistoista. Pelkopeikko muistuttaa itsestään herkutellen kipeillä muistoilla ja kokemuksilla. Kevät haisee nykyään sairaalalle, pelolle ja leikkauspöydälle jääneelle tissille.

Kevät tuntuu vinoilevan lämmöllään kun itseä kylmää jostain syvältä. Voi tietenkin olla, että vaalistressi vaikuttaa tällä tavalla minuun. Mielestäni silti sama olotila toistuu joka kevät oli vaalit tai ei. 

Onko muillakin syöpäselviytyjillä vaikeinta juuri se vuodenaika kun aikoinaan on diagnoosin saanut? Voinko jonain päivänä taas nauttia keväästä kuin normaali ihminen?

maanantai, 4. maaliskuu 2019

6 vuotta jatkoajalla!

Kuopus täyttää huomenna 6 vuotta. 

On uskomattoman ihanaa saada seurata lasten kasvua olla läsnä iloissa ja lohduttaa suruissa. Myönnän, etten silloin pimeimpinä hetkinä 6 vuotta sitten uskonut eläväni nähdäkseni vauvani täyttävän 6 vuotta. 

Joskus kun tuntuu siltä, että syöpävuosi oli ihan äsken tajuan, että niinhän tuo lapsikin oli äsken vielä avuton keskosvauva. Keskosvauva on kasvanut fiksuksi, huumorintajuiseksi ja energiseksi pojaksi. Minä taas olen kasvanut hyväksymään elämän syöpäselviytyjänä kaikkine sivuoireineen. 

Mulle tulee kyyneleet silmiin kiitollisuudesta, että juuri minä olen saanut jostain syystä jatkoaikaa. Miksi juuri minä sairastuin ja miksi juuri minä olen vielä elossa vaikka moni samoihin aikoihin samaan tautiin sairastunut on jo haudassa? Pohtimatta liikaa näin syviä kysymyksiä olen ainakin hyväksynyt sen, että just minä sairastuin sattumalta. 

Tähän aikaan vuodesta olen näköjään joka vuosi aika tunteellisella päällä. Tunteet heittää kuperkeikkaa hetkestä toiseen. Kiitollisuus ja pelko talssivat käsi kädessä.

maanantai, 18. helmikuu 2019

Kahluusyvyydessä pahimpinakin hetkinä.

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 6 vuotta rintasyöpädiagnoosin saamisesta. Terve olen kunnes toisin todistetaan! Minä elän normaalia perhe-elämää ruuhkavuosissa edelleen. Kiitollinen olen alitajuisesti ainakin kamalistakin päivistä, voisi asiat olla paljon huonomminkin. 

Olen vihdoin ja viimein ihan rehellisesti päässyt siihen pisteeseen, että uskallan luottaa elämän jatkuvan. Olen päässyt siihen pisteeseen, etten enää ihan joka kohdassa päässäni esittele itseäni syöpäselviytyjänä ensimmäisten sekuntien aikana. Olen muutakin kuin entinen syöpäpotilas! 

Elämä yksitissisenä sujuu suhteellisen hyvin. Kaipaan oikeaa rintaani kyllä edelleen aika kipeästikin, mutta olen kai nyt jo turtunut kaipuuseen. En vieläkään uskalla haaveilla uudesta tissistä, sen verran iso leikkaus mahdollisine komplikaatioineen se on, että minulla ei ole aikaa, voimia tai rahaakaan sellaiseen isoon hommaan. Ehkä jonain päivänä vielä! 

Edellisessä vuosikontrollissa hormoonilääkkeeni vaihdettiin Letrozolista takaisin ”kevyempään versioon” Tamofeniin. Vielä noin 4 vuotta saan nauttia päivittäin tuon pienen pyöreän pillerin, jonka pakkauksessa lukee ihastuttavan muistuttavasti ”rintasyövän hoitoon”. Onneksi pääsin infernaalisista nivelkivuista, (joiden aiheuttaja muuten saattoi olla sisäilma työpaikalla eikä lääkkeet). Nyt on enää niveljäykkyyttä ja muita vaihdevuosioireita. Voisi olla paljon huonomminkin. Todella paljon huonommin. 

Olen tosiaan alkanut luottamaan elämän jatkumiseen. Toki haistelen välillä lasten hiuksia heitä halatessani ja ”rukoilen” hiljaa, että saisin olla heidän kanssaan vielä pitkään. Se on kai jonkinlainen jäänne siitä pelosta mikä ei ole muuten enää samanlainen. Pelkään tottakai syövän uusiutumista, mutta luotan enemmän jo siihen, että se ei uusiudu lähiaikoina. Pelko siitä, etten saa kasvattaa lapsiani aikuiseksi asti on silti ja pysyy. Se pelko ei lamaannuta eikä se edes usein enää laita itkemään, mutta siellä se on monesti itsestään muistuttamassa kun peittää lapset nukkumaan tai valvoo sairaan lapsen takia.

Se ehkä on normaalia? On tai ei, niin täysin ehjä en fyysisesti tai psyykkisesti tässä vielä 6 vuoden jälkeen ole. Hyvällä tolalla kuitenkin asiat ovat silti ja pystyn elämään pelon kanssa kiitettävän hyvin. En käy enää pohjalla vaan pysyttelen jossain kahluusyvyydessä pahimpinakin hetkinä. 

Minä elän.

torstai, 11. lokakuu 2018

Pinkkiä siellä, pinkkiä täällä.

Vaaleanpunaista siellä, vaaleanpunaista täällä. Pinkkiä siivousvälinettä yhdellä hyllyllä, toisella pinkkejä mukeja ja kolmannella pinkkejä leivonnaisia. Missään ei voi oikein välttyä siltä, että taas vietetään Roosa nauha -kuukautta. 

 

Mun rintasyöpäni ei ollut vaaleanpunaista hattaraa. Mun syöpäni ei ollut kuin lämmin tee siitä vaaleanpunaisesta kupista. Mun syöpäni oli pahimmillaan pelon ruskea väriltään. Ei täysin pilkkopimeän musta, sillä pahimpanakaan hetkenä mä en halunnut antaa periksi. Eikä sitäpaitsi musta ole rumaa. Musta on multa, josta kaikki syntyy tai saa uuden elämän. Sellaisen tylsän tavallisen kakan värinen oli mun syöpäni. Kuolleen kasvin värinen syöpä, ei todellakaan vaaleanpunainen. 

 

Monelle sairastavalle ja syöpäselviytyjälle tämä on vaikea kuukausi kun joka ihmeen paikassa toitotetaan vaaleanpunaista. Muistutetaan joka paikassa sairaudesta, joka harvalle on ollut helppo. Huudellaan miten lähes kaikki ovat elossa 5 vuotta diagnoosista. Annetaan ruusuisen vaaleanpunainen kuva viheliäästä, pirullisesta taudista, jonka hoidot voivat aiheuttaa elinikäisiä vaivoja vaikka itse taudista selviäisikin elossa. 

 

Kannan silti Roosa nauhaa rinnassani ylpeydellä vaikka se ei kuvastakaan minun syöpääni. Tiedän, että olen edes vähän osallistunut syöpätutkimuksen edistämiseen. Ostin koko perheelle nauhat  ja haastoin Facebookissa ihmisiä ostamaan nauhoja itselleen. Roosa nauha on minulle elintärkeä. Se ei ole mulle vaaleanpunaista kivaa tämä keräys, vaan mulle se on toivottavasti-saadaan syöpätutkimus-eteenpäin-jotta-kun-mun syöpä-uusiutuu-mun-ei-tarvitse-katsoa-valmiiksi-hautajaisvaatteita-lapsilleni-oman-äitinsä-hautajaisiin-keräys. 

 

  • Henkilötiedot

    Blogissa seurataan 12/1984 syntyneen Marikan arkea, ajatuksia ja tapahtumia rintasyöpädiagnoosin jälkeen. Marikalla on 2006, 2011 ja 2013 syntyneet lapset. Syövästä: diagnoosi varmistui 1.3.-13 kasvain 5cm, syöpä duktaalinen, gr 3, HER-2 positiivinen, ER pos 50% PR neg, MIB 70 ja imusolmukkeista 5/24 saastuneita. Hoitoja: 6x sytostaattihoito (Taxotere + CEF) +sädehoito +"pitkä" Herceptin +5v hormoonihoito. Kuva: Kari Markovaara