maanantai, 22. toukokuu 2017

Toinen puoli tarinasta

Moi! 

Nimeni on tuttu niin monelle, että en tässä varmaan esittelyjä paljon kaipaa. Ajattelin nyt vain kertoa oman puoleni tarinasta, kun aina mua niin haukutaan tässäkin blogissa. Harrastuksiini siis kuuluu tulla pitämään seuraa tyypeille, joilla ei oikeasti ole tärkeää ajateltavaa. Tai no, ehkä on, mutta mä olen hemmetin hyvä tyhjentämään ne muut ajatukset päästä. Mä tykkään nimittäin saada jakamatonta huomiota. Mä haluan, että minuun keskitytään kunnolla. Maineeni on, miten sen nyt sanoisi... ehkä hivenen kakka, mutta useasti unohdetaan minun hyvät puoleni kaiken haukkumisen ja vastaan taistelun lomassa. 

Minulla nimittäin on paljon hyviä puolia! Olen erittäin valloittava. Saan kenet tahansa kuuntelemaan minua ja jos minulle vaan annetaan valtaa niin pystyn vaikka mihin! Olen saanut kaikenikäisiä ja -kokoisia itkemään. Ai, eikö muka ole hyvä puoli? Kyynelkanavat ovat kuulkaas tehty käytettäviksi! 

Saan polvilleen isommankin vastustajan, olen uskoakseni yksi voimakkaimmista ammattiryhmässäni, mm. Suru on aika kova tyyppi, mutta Elämisenhetkessä voitan kyllä aina silloin tällöin. Aina toki löytyy ne minua vahvemmat vastustajat, mutta mä en ihan pienistä anna periksi. 

Olen siis valloittava, voimakas ja periksiantamaton. Työskentelen myös ympäri vuorokauden maailman joka kolkassa. Uskon, että tulen jossain vaiheessa elämääsi sinunkin seurastasi nauttimaan, ellen jo ole päässyt sitä tekemään. 

Haluan vielä sen sanoa, että enhän minä mikään pahin pahis ole! Tulen oikeastaan vaan sellaisten ovien läpi, jotka on jätetty raolleen mua varten. En mä mihinkään väkisin murtaudu.

Niin, siis Pelko on nimeni, vaikka tosiaan kyllä te minut tunnette.

maanantai, 15. toukokuu 2017

Vähempikin jännitys riittäisi, kiitos!

 

 

Tämä toukokuu on ollut jopa minun makuuni liian paljon jännitystä sisältävä. Luulisi, että riittäisi syövän neljävuotiskontrollin tuloksia odotella, mutta ei. 

Vapun jälkeen esikoisella nousi todella korkea kuume, jota sitten yritettiin hoitaa kaikenlaisin kotikonstein. Ei siinä kuitenkaan auttanut muu kuin vapun jälkeisenä keskiviikkona lähteä 20 aikaan Lastenklinikan päivystykseen lapsen kanssa kun kuume korkea ja yleistila ei millään parantunut. Päivystyslääkäri onneksi passitti meidät sairaalan puolelle ja pitkän odotuksen jälkeen lapselta otettiin tulehdusarvot, jotka sitten olivatkin reilusti yli 200. Taas odoteltiin. Minusta, äidistä, se aika tuntui olevan ihan tajuttoman pitkä. Ehdin jo miettiä kaikenlaisia pelottavia vaihtoehtoja kun lääkäri jo ehti väläytellä mahdollista luuydinnäytteenottoa. Piti pysyä kasassa potilaan takia. 

Fiksu lääkäri tajusi ottaa virtsakokeen, röntgenin lisäksi. ennenkuin lähdimme potilaan kanssa osastolle kello 2 aikaan yöllä. Pääsin patjalle nukkumaan katkonaisesti potilaan viereen lattialle huolesta sekaisin. Antibioottihoito suoneen aloitettiin. Seuraavana päivänä selvisi, että ainakin paha virtsatietulehdus kyseessä ja mahdollisesti myös munuaisaltaantulehdus. Verikokeita ja ultraäänitutkimusta. Olin huolissani, mutta niin ylpeä reippaasta 10-vuotiaastani. 

Perjantaina pääsimme kotiin. Antibioottihoito jatkui kolmesti päivässä vielä eiliseen asti ja hitaasti mutta varmasti alkoi potilaan vointi paranemaan. Kaksi päivää sairaalahuoneessa sai jo minut pahasti ahdistumaan. Kyllä taas (esikoisella oli infektio-astma pienenä, tuli ravattua osastohoidossa ja lastenklinikalla muutenkin aika useasti) tuli läheltä seurattua heitä, joilla ei asiat ole niin hienosti, että pikkupotilaan kanssa vietetään vain kaksi yötä osastolla. Ei sitä voi edes kuvitellakaan millaista se arki on vakavasti sairaan lapsen kanssa. Kyllä tämä episodi sai taas arvostamaan vielä enemmän sitä, että kotona on kolme perustervettä lasta. 

...ja sairaalaklovneja! Tämä tapahtuma sai taas arvostamaan sairaalaklovneja erittäin suuresti. Kun lapsi ei ollut jaksanut hymyillä pariin päivään on se niin liikuttavaa nähdä sairaalaklovnien yrittävän mm. pellenukutusta ja saavan lapsen suulle pienen hymyn. Olin erittäin lähellä pillahtaa suureen vollotus-itkuun! Kiitos ihanat sairaaklovnit! 

Torstaina vanhempani tulivat apuun kun piti naapurissa syöpätautien klinikalla käydä mammografiassa ja rintakehän ultraäänitutkimuksessa. Mummi jäi potilaan viereen Lastenklinikalle ja isäni kuskasi minut ovelta ovelle edestakaisin. Ihanat ihanat ihanat hoitajat syöpiksellä ymmärsivät heti tilanteeni kun selitin, ja jonottaa ei juurikaan tarvinnut. Pääsin takaisin lapsen luo puolessa tunnissa. Mammografiassa ja ultrauksessa ei havaittu mitään syöpään viittaavaa! Kyllä oli hetkellisesti helpottunut olo kun perjantaina pääsimme kotiin Lastenklinikalta.

Viime viikon torstaina oli neljävuotiskontrollin lääkäritapaaminen ja verikokeiden tulosten kuuleminen. Paikalla oli se ihastuttava lääkäri-opiskelija, joka oli oirepolilla syksyllä minua hoitamassa. Jännitti. Juteltiin voinnista niitä näitä. Mammografia oli ollut puhdas, ultrauksessa ei oltu havaittu poikkeavaa. Verikokeet muuten jees, mutta Afos arvo koholla. Ok... jahas jahas... no eihän se kuulosta vakavalta, eihän? Kun kaikki muut on kunnossa, niin eihän se nyt vakavaa voi olla, eihän? No voi se. MUTTA! todennäköisesti arvo on koholla lääkityksen tai mahdollisten sappikivien takia. Tai otan vaikka sen reuman, kiitos. Joissain tapauksissa tuo arvo on ollut nousussa maksametastaasejen tai luustolevinneisyyden yhteydessä. EI kuitenkaan siitä ole kyseessä nyt. EI. Ja mä en aio vatvoa asiaa, kyseessä on jokin täysin vaaraton selitys, tai sitten joku vähän vähemmän vaarallisempi selitys. Ok, joo, kyllä mä vatvon, ihan vähäsen kuitenkin. 

Kesäkuun alussa verikokeet uudelleen ja katsotaan onko jotain tapahtunut. Vastaus tulee kirjeitse.

Vatsa on sekaisin jännityksestä. Muisti ei pelaa. Kärsivällisyys tuntuu olevan todella pieni ja tekisi mieli kiukkuilla kaikesta kolmevuotiaan tavoin. Tai kuten keskimmäinen kuusivuotias tässä yhtenä päivänä kiukkuili kun jäätelönsä oli kotimatkalla ehtinyt ihan vähän jo sulaa. Sen kiukun tunnen kyllä vahvasti. 

Mukavan lisän arkeen toi myös polven turpoaminen ja kipeytyminen TAAS. Tällä kertaa polvistuin lattialle ja kuului sellainen epämiellyttävä "krutsch" ääni, jota seurasi aivan kauhea kipu. Nyt se polvi on sitten ollut tässä kolmatta päivää todella kipeä. Mä en todellakaan nyt tätä. Mä en vaan ehdi, halua ja ja ja... toivottavasti se nyt menee äkkiä itsestään ohi. Tähän alkaa pikkuhiljaa kyllä turtua, tähän, että olen jostain kohtaa rikki koko ajan. Olen selvästi hajoamassa, enkä nyt tarkoita henkisesti. Henkisesti pysyn taas jotenkuten kasassa kun tiedän, että lapset voivat hyvin. Sain muistutuksen siitä, että se on se pääasia.

 

 

maanantai, 1. toukokuu 2017

Pelkopeikko ei asu kaukaisessa maassa.

Pelkopeikko ei asu kaukaisessa maassa vuorten takana, sammaleiden peittämän kiven alla. Ei. Pelkopeikko asuu meillä. En tiedä tarkalleen minne se välillä piiloutuu, ehkä johonkin leluvuoreen tai vaatekasaan, joita meitä kyllä yllin kyllin kotonamme on. Ehkä siksi meidän sohvan alla on murusia kun Pelkopeikko siellä mussuttaa keksejä. Se Pelkopeikko varmasti lymyilee jossain eteisen maton alla hiekka seuranaan, lymyilee ja vakoilee. Odottaa vaan tilaisuuttaan päästä valtaan.

Nyt se saamarin Pelkopeikko on taas päättänyt ryömiä esiin piiloistaan kiusaamaan kunnon kansalaista. Se pikku piru hyppii silmille ja kerjää verta nenästään. Ärsyttämällä ahdistelee. Estää nukahtamista iltaisin ja sen lisäksi vielä tanssii rituaalitanssiaan unissanikin. Röyhkeä paskiainen. 

Pelkopeikko ei tosiaan asu kaukaisessa maassa, pimeässä laaksossa vuorten takana. Pelkopeikko asuu meillä ja se seuraa minua taas silmiään räpäyttämättä. Se hyppää mukaan kun lähden töihin, se on epähaluttuna seurana ruuhkaisessa bussissa ja jopa kaupan kassajonossa. 

Pelkopeikko kuiskailee syövästä. Ei se muuta teekään. Se kuiskailee miten menetän kaiken. Pelkopeikko yrittää karkottaa Toivokeijun kaikin keinoin. Toivokeijun voima on silti vielä vahvempi ja Pelkopeikko saa vielä kohta sellaisen potkun persauksiin, että muistaa taas pysyä siellä piilossaan. 

 

sunnuntai, 30. huhtikuu 2017

Neljäs vappu syövän kanssa

Ilmapalloja, serpentiiniä, simaa ja kaikkea kivaa. Vappu on ihanan iloinen kevätjuhla vaikkakin tänä vuonna minun mieleeni hieman liian luminen. 

Kevät on ollut ja tulee olemaan kovin kiireinen, oikein miellyttävän kiireinen. Eipä tässä ehdi liikaa vatvoa syöpään liittyviä asioita. No, ei tuo nyt pidä paikkansa sitten ollenkaan... Kaksi viikkoa neljävuotiskontrollin tuloksiin, muutaman päivän päästä vuosikontrollin mammografiaan ja verikokeisiin. Haluaisin niin koko sydämestäni nyt kirjoittaa, että vihdoin olen sinut tämän pelon kanssa, että nyt ei enää nämä kontrollit saa koko kehoa sekaisin jännityksestä. Haluaisin niin kovasti lohduttaa syöpämatkalla vasta alussa olevia. En vaan voi kirjoittaa valheita, vaikka ne kauniita olisivat. Mua pelottaa ehkä enemmän nyt kuin edellisissä kontrolleissa, olenhan niistä selvinnyt, joten kyllä nyt sieltä löytyy jotain. Päässäni tehnyt kaikenlaisia laskelmia siitä, miten todennäköistä on, että nyt kyllä se paskiainen alkanut bilettämään jossain päin kehoani. On valitettavasti päiviä taas ollut kun tuntuu, että pelko lamaannuttaa. Näistä säännöllisistä kontrolleista olen kyllä todella kiitollinen, mutta kyllä nämä joka kerta saa ihmisen ihan ylösalaisin! 

Esikoinen tuossa yhtenä päivänä kysyi saunassa tuntuuko vieläkin oudolta kun on vain yksi tissi. Kysymys tuli aika yllättäen kun syöpään liittyvät puheenaiheet eivät kyllä perheessämme ole olleet tapetilla pitkään aikaan. Vastasin esikoiselle, että kyllä mä aika hyvin olen tottunut, mutta kyllä se oudolta tuntuu vieläkin. Tuleekohan esikoisellekin mieleen syöpä juuri näin keväällä, liittääkö hän sen tähän aikaan vaikka oli vain 6-vuotias kun sairastuin? Onko parempi ottaa asia puheeksi syvemmällä tasolla (kuin tuon kysymyksen kautta keskustelu) vai odotanko vaan kiltisti mahdollisia lisäkysymyksiä? Odottaakohan 10-vuotias, että minä alan höpöttämään vai saisinkohan asiasta puhumalla aikaan enemmän pelkoa ja ahdistusta aiheesta? Yleensähän tuo lapsi aika reippaasti puhuu kaikesta maan ja taivaan välillä äitinsä kanssa, mutta jos lapsi vaikka pelkää aihetta?

Tämä on neljäs vappuni syöpädiagnoosini jälkeen. Aika ei kultaa muistoja. Pienet lapset, syöpä, arki ja helvetin synkät ajatukset. Voi, jospa jonain päivänä saisi sellaisen melkein huolettoman (Tai ainakin Ilman sitä kuolema-huolta) normaalin ruuhkavuosi-arjen! 

Mä elän todella hyvää arkea ja mulla on loistavia asioita ympärilläni ihanien lasteni lisäksi. On paljon minkä takia elää. Mun arki on elämisen arvoista, juhlasta puhumattakaan! Taas näin kontrollin aikaan sitä vaan saa ja joutuu jännittämään/kuvittelemaan miten se kaikki hienous ja ihanuus viedään pois. Onneksi kuitenkin pysyn suhteellisen hyvin nykyhetkessä, osaan ja pystyn nauttimaan niistä mahtavista asioista ympärilläni vaikka se paskamainen syöpäpeikko istuu pelottelemassa siinä olkapäälläni. 

 

maanantai, 3. huhtikuu 2017

Voita vaihdevuodet!

 

Tässä alla on Apu terveys -lehden (joka on muuten oikein hyvä lehti) kansi. Voita vaihdevuodet! -otsikko pisti silmään välittömästi.

Minä en ainakaan halua osallistua mihinkään sellaiseen kilpailuun, jossa voi voittaa vaihdevuodet! Haluaisitko sinä? On toki paljon pahempia asioita olemassa kuin vaihdevuodet, olen nähnyt myös "Maija voitti syövän!" -otsikon. Onko se Maija-voittaja nyt sitten onnellinen kun voitti pääpalkinnon ja sai ihan ikiomaksi syövän?!  


Täällä yksi voittaja, joka ei kyllä tietääkseen osallistunut mihinkään kilpailuun. Olen voittanut itselleni niin syövän kuin vaihdevuodet alle kolmekymppisenä. Jee. Mielummin olisin kyllä voittanut vaikka etelänmatkan, tai jopa pelkkä suklaalevy olisi ollut tarpeeksi. Itseasiassa minut olisi tämä jokin arvontataho voinut jättää tässä arvonnassa ihan täysin palkitsematta, ei muuten olisi harmittanut.

 

17523588_10154659506622632_7167500581955

No, vitsit sikseen. 

Kuntavaaikampanjani ja normaali arki ruuhkavuosissa kolmen lapsen kokopäivätyötä tekevänä äitinä on kiitettävän hyvin vienyt ajatukset muualle syövästä. Ei ole pelkopeikko vaivannut juurikaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten odota kutsua neljävuotiskontrolliin kuin kuuta nousevaa. Valehtelisin jos väittäisin, etten ole taas joinain yön pimeinä tunteina taas diagnosoimassa itselleni siitä kontrollista levinnyttä syöpää ties minne. Toki myös olen muutamina hetkinä ihaillut kevään merkkejä ajatellen, että tämä todennäköisyyksien varjossa muka on mun viimeinen kevät ilman syöpähuolia... mutta siis noin muuten niin en juurikaan ole ajatellut syöpää, eikä mua siis juurikaan jännitä tuleva neljävuotiskontroll... Äh. Paskat! Kyllä jännittää, kyllä! mutta tosiaan olen erittäin kiitollinen tällä hetkellä kiireisestä aikataulustani, en ehdi velloa siinä typerässä jännityksessä tarpeettoman paljon. 

Minulla on asiat todella hyvin juuri nyt, keskityn siihen. Enkä osallistu vahingossakaan arvontoihin, jossa voi voittaa vaihdevuodet tai syövän. 

  • Henkilötiedot

    Blogissa seurataan 12/1984 syntyneen Marikan arkea, ajatuksia ja tapahtumia rintasyöpädiagnoosin jälkeen. Marikalla on 2006, 2011 ja 2013 syntyneet lapset. Syövästä: diagnoosi varmistui 1.3.-13 kasvain 5cm, syöpä duktaalinen, gr 3, HER-2 positiivinen, ER pos 50% PR neg, MIB 70 ja imusolmukkeista 5/24 saastuneita. Hoitoja: 6x sytostaattihoito (Taxotere + CEF) +sädehoito +"pitkä" Herceptin +5v hormoonihoito. Kuva: Kari Markovaara