Tämä toukokuu on ollut jopa minun makuuni liian paljon jännitystä sisältävä. Luulisi, että riittäisi syövän neljävuotiskontrollin tuloksia odotella, mutta ei. 

Vapun jälkeen esikoisella nousi todella korkea kuume, jota sitten yritettiin hoitaa kaikenlaisin kotikonstein. Ei siinä kuitenkaan auttanut muu kuin vapun jälkeisenä keskiviikkona lähteä 20 aikaan Lastenklinikan päivystykseen lapsen kanssa kun kuume korkea ja yleistila ei millään parantunut. Päivystyslääkäri onneksi passitti meidät sairaalan puolelle ja pitkän odotuksen jälkeen lapselta otettiin tulehdusarvot, jotka sitten olivatkin reilusti yli 200. Taas odoteltiin. Minusta, äidistä, se aika tuntui olevan ihan tajuttoman pitkä. Ehdin jo miettiä kaikenlaisia pelottavia vaihtoehtoja kun lääkäri jo ehti väläytellä mahdollista luuydinnäytteenottoa. Piti pysyä kasassa potilaan takia. 

Fiksu lääkäri tajusi ottaa virtsakokeen, röntgenin lisäksi. ennenkuin lähdimme potilaan kanssa osastolle kello 2 aikaan yöllä. Pääsin patjalle nukkumaan katkonaisesti potilaan viereen lattialle huolesta sekaisin. Antibioottihoito suoneen aloitettiin. Seuraavana päivänä selvisi, että ainakin paha virtsatietulehdus kyseessä ja mahdollisesti myös munuaisaltaantulehdus. Verikokeita ja ultraäänitutkimusta. Olin huolissani, mutta niin ylpeä reippaasta 10-vuotiaastani. 

Perjantaina pääsimme kotiin. Antibioottihoito jatkui kolmesti päivässä vielä eiliseen asti ja hitaasti mutta varmasti alkoi potilaan vointi paranemaan. Kaksi päivää sairaalahuoneessa sai jo minut pahasti ahdistumaan. Kyllä taas (esikoisella oli infektio-astma pienenä, tuli ravattua osastohoidossa ja lastenklinikalla muutenkin aika useasti) tuli läheltä seurattua heitä, joilla ei asiat ole niin hienosti, että pikkupotilaan kanssa vietetään vain kaksi yötä osastolla. Ei sitä voi edes kuvitellakaan millaista se arki on vakavasti sairaan lapsen kanssa. Kyllä tämä episodi sai taas arvostamaan vielä enemmän sitä, että kotona on kolme perustervettä lasta. 

...ja sairaalaklovneja! Tämä tapahtuma sai taas arvostamaan sairaalaklovneja erittäin suuresti. Kun lapsi ei ollut jaksanut hymyillä pariin päivään on se niin liikuttavaa nähdä sairaalaklovnien yrittävän mm. pellenukutusta ja saavan lapsen suulle pienen hymyn. Olin erittäin lähellä pillahtaa suureen vollotus-itkuun! Kiitos ihanat sairaaklovnit! 

Torstaina vanhempani tulivat apuun kun piti naapurissa syöpätautien klinikalla käydä mammografiassa ja rintakehän ultraäänitutkimuksessa. Mummi jäi potilaan viereen Lastenklinikalle ja isäni kuskasi minut ovelta ovelle edestakaisin. Ihanat ihanat ihanat hoitajat syöpiksellä ymmärsivät heti tilanteeni kun selitin, ja jonottaa ei juurikaan tarvinnut. Pääsin takaisin lapsen luo puolessa tunnissa. Mammografiassa ja ultrauksessa ei havaittu mitään syöpään viittaavaa! Kyllä oli hetkellisesti helpottunut olo kun perjantaina pääsimme kotiin Lastenklinikalta.

Viime viikon torstaina oli neljävuotiskontrollin lääkäritapaaminen ja verikokeiden tulosten kuuleminen. Paikalla oli se ihastuttava lääkäri-opiskelija, joka oli oirepolilla syksyllä minua hoitamassa. Jännitti. Juteltiin voinnista niitä näitä. Mammografia oli ollut puhdas, ultrauksessa ei oltu havaittu poikkeavaa. Verikokeet muuten jees, mutta Afos arvo koholla. Ok... jahas jahas... no eihän se kuulosta vakavalta, eihän? Kun kaikki muut on kunnossa, niin eihän se nyt vakavaa voi olla, eihän? No voi se. MUTTA! todennäköisesti arvo on koholla lääkityksen tai mahdollisten sappikivien takia. Tai otan vaikka sen reuman, kiitos. Joissain tapauksissa tuo arvo on ollut nousussa maksametastaasejen tai luustolevinneisyyden yhteydessä. EI kuitenkaan siitä ole kyseessä nyt. EI. Ja mä en aio vatvoa asiaa, kyseessä on jokin täysin vaaraton selitys, tai sitten joku vähän vähemmän vaarallisempi selitys. Ok, joo, kyllä mä vatvon, ihan vähäsen kuitenkin. 

Kesäkuun alussa verikokeet uudelleen ja katsotaan onko jotain tapahtunut. Vastaus tulee kirjeitse.

Vatsa on sekaisin jännityksestä. Muisti ei pelaa. Kärsivällisyys tuntuu olevan todella pieni ja tekisi mieli kiukkuilla kaikesta kolmevuotiaan tavoin. Tai kuten keskimmäinen kuusivuotias tässä yhtenä päivänä kiukkuili kun jäätelönsä oli kotimatkalla ehtinyt ihan vähän jo sulaa. Sen kiukun tunnen kyllä vahvasti. 

Mukavan lisän arkeen toi myös polven turpoaminen ja kipeytyminen TAAS. Tällä kertaa polvistuin lattialle ja kuului sellainen epämiellyttävä "krutsch" ääni, jota seurasi aivan kauhea kipu. Nyt se polvi on sitten ollut tässä kolmatta päivää todella kipeä. Mä en todellakaan nyt tätä. Mä en vaan ehdi, halua ja ja ja... toivottavasti se nyt menee äkkiä itsestään ohi. Tähän alkaa pikkuhiljaa kyllä turtua, tähän, että olen jostain kohtaa rikki koko ajan. Olen selvästi hajoamassa, enkä nyt tarkoita henkisesti. Henkisesti pysyn taas jotenkuten kasassa kun tiedän, että lapset voivat hyvin. Sain muistutuksen siitä, että se on se pääasia.