Elämäni ihanimmat  ja synkimmät hetket ovat sattumoisin tapahtuneet samassa rakennuksessa; Naistenklinikalla. Viikottain Naistenklinikka vilahtaa ohi bussin ikkunassa työmatkalla ja harva se kerta muistot valtaavat mielen hetkeksi. 

Useimmiten pysähdyn muistelemaan esikoisen ja kuopuksen (keskimmäinen syntyi Kätilöopistolla) synnytyksiä ja lapsivuodeaikaa. Muistelen usein miten 21-vuotiaana äidiksi tulo mullisti mun maailman, miten siihen liittyi paljon innostuneisuutta, onnea ja samalla pelkoa. Muistan miten silloin kipeästi kaipasin hoitohenkilökunnalta tukea ja ystävällisyyttä, niitä kuitenkaan saamatta. Esikoinen oli vastasyntyneiden valvonta-osastolla minusta erillään ensimmäiset 4 elinpäiväänsä ja minä synnyttäneiden osastolla kuuntelemassa saman huoneen kolmen vauvan itkua. Vauvat itki kovaäänisemmin, minä tosin enemmän. 
Kuopuksen kanssa kaikki oli toisin. Synnytys ei pelottanut kun oli syöpä, jota pelätä. Hoitohenkilökunta käsitteli tuolloin kuin kukkaa kämmenellä. Itkin tuolloinkin enemmän kuin vauvat. Vaikka syöpä varjostikin kuopuksen syntymää on hänen saaminen ollut elämäni ihanimpia hetkiä. 

Harvemmin muistelen nykyään niitä elämäni synkimpiä kokemuksia ajaessani Naistenklinikan ohi. Tietynlainen mentaalinen voitto, itse asiassa oikein terveen mielen merkki! 
Kyllä Naistenklinikka silti tulee olemaan se paikka, johon kävelin eräänä päivänä sisään kaksitissisenä mutta ulos toisena päivänä yksitissisenä. Aina se rakennus tulee olemaan mulle myös se paikka jonne mun toinen tissini jäi, rakennus, jossa mulle kerrottiin, että minusta on löytynyt aggressiivista syöpää. 

Olen siis itkenyt elämäni ihanimmat onnenitkut ja elämäni pahimmat pelkoitkut Naistenklinikalla. Paljon olen siinä rakennuksessa itkenyt, varmasti määrissä mennään litroissa kyyneleitä.

Surun sijasta olen yrittänyt miettiä kuitenkin enemmän kiitollisuutta. Esikoinen ei olisi esimerkiksi hengissä ellei olisi ollut osaavaa henkilökuntaa Naistenklinikalla. Ja ellei minulle olisi osunut raskauden seurannassa oikeanlainen lääkäri eteen, olisiko syövän diagnosointi viivästynyt hengenvaarallisesti? Todennäköisesti olisi. 

Kiitos siis Naistenklinikalle. Kiitos, että lapseni ja minä olemme elossa. Muistan Naistenklinikkaa kiitollisuudella.