Ensi viikolla tulee kuluneeksi 6 vuotta rintasyöpädiagnoosin saamisesta. Terve olen kunnes toisin todistetaan! Minä elän normaalia perhe-elämää ruuhkavuosissa edelleen. Kiitollinen olen alitajuisesti ainakin kamalistakin päivistä, voisi asiat olla paljon huonomminkin. 

Olen vihdoin ja viimein ihan rehellisesti päässyt siihen pisteeseen, että uskallan luottaa elämän jatkuvan. Olen päässyt siihen pisteeseen, etten enää ihan joka kohdassa päässäni esittele itseäni syöpäselviytyjänä ensimmäisten sekuntien aikana. Olen muutakin kuin entinen syöpäpotilas! 

Elämä yksitissisenä sujuu suhteellisen hyvin. Kaipaan oikeaa rintaani kyllä edelleen aika kipeästikin, mutta olen kai nyt jo turtunut kaipuuseen. En vieläkään uskalla haaveilla uudesta tissistä, sen verran iso leikkaus mahdollisine komplikaatioineen se on, että minulla ei ole aikaa, voimia tai rahaakaan sellaiseen isoon hommaan. Ehkä jonain päivänä vielä! 

Edellisessä vuosikontrollissa hormoonilääkkeeni vaihdettiin Letrozolista takaisin ”kevyempään versioon” Tamofeniin. Vielä noin 4 vuotta saan nauttia päivittäin tuon pienen pyöreän pillerin, jonka pakkauksessa lukee ihastuttavan muistuttavasti ”rintasyövän hoitoon”. Onneksi pääsin infernaalisista nivelkivuista, (joiden aiheuttaja muuten saattoi olla sisäilma työpaikalla eikä lääkkeet). Nyt on enää niveljäykkyyttä ja muita vaihdevuosioireita. Voisi olla paljon huonomminkin. Todella paljon huonommin. 

Olen tosiaan alkanut luottamaan elämän jatkumiseen. Toki haistelen välillä lasten hiuksia heitä halatessani ja ”rukoilen” hiljaa, että saisin olla heidän kanssaan vielä pitkään. Se on kai jonkinlainen jäänne siitä pelosta mikä ei ole muuten enää samanlainen. Pelkään tottakai syövän uusiutumista, mutta luotan enemmän jo siihen, että se ei uusiudu lähiaikoina. Pelko siitä, etten saa kasvattaa lapsiani aikuiseksi asti on silti ja pysyy. Se pelko ei lamaannuta eikä se edes usein enää laita itkemään, mutta siellä se on monesti itsestään muistuttamassa kun peittää lapset nukkumaan tai valvoo sairaan lapsen takia.

Se ehkä on normaalia? On tai ei, niin täysin ehjä en fyysisesti tai psyykkisesti tässä vielä 6 vuoden jälkeen ole. Hyvällä tolalla kuitenkin asiat ovat silti ja pystyn elämään pelon kanssa kiitettävän hyvin. En käy enää pohjalla vaan pysyttelen jossain kahluusyvyydessä pahimpinakin hetkinä. 

Minä elän.