Viime viikolla oli minulla tapaaminen ihanan onkologini kanssa. En jännittänyt, odotin tapaamista oikein innolla itseasiassa. OMAA AIKAA! Sain pelata rauhassa HayDay peliä puhelimella ja hetkeksi hengähtää aikuisten maailmassa. Ihana vertaisiskokin tuli hetkeksi juttelemaan ja se sai minut niin iloiseksi. 

Tälle kerralle ei ollut muita testejä kuin pelkkä verikoe, jonka kävin meidän omassa laboratoriossa antamassa. Meidän terveyskeskuksen laboratorio on niin ihana! (Tai siis ei siinä itse paikassa mitään ihanaa ole -ei ainakaan kun siellä käy sisarusrattaiden kanssa, mutta ne laboratoriohoitajat! Lapset saivat tarrat kun odottivat niin kiltisti -esimerkiksi sillä pienellä eleellä ansaitsee äidiltä loistavan positiivisen palautteen.)

Verikokeet olivat "lukiolaistytön tulokset" sanoi onkologini, kaikinpuolin kunnossa. Syöpämarkkeri veressä ei siis ollut koholla, maksa- ja tulehdusarvot sun muut aivan täydellisiä! En, kuten jo mainitsin, jännittänyt tuloksia. Ensinnäkin siitä syystä, että verikokeissa ei välttämättä tule mitään syöpää ilmi, siihen tarvitaan esimerkiksi TT-kuvaus. Toinen syy olla jännittämättä on yksinkertaisesti se, että tunnen olevani terve. Flunssasta kärsitty toki koko perhe, hormoonilääkkeistä liuta oireita ja varmasti osa vaivoista selittyy munasarjojen ja kohdun poistollakin. Silti tunnen olevani normaali, tunnen olevani terve, vailla suurempia sairauksia. Syöpä on jäänyt taa.

Tottahitossa mä pelkään syöpää, sen uusiutumista, sen leviämistä, mutta juuri tällä hetkellä mielessä ei koko ajan vello syöpä. Edelleen on päiviä kun ahdistaa kovastikin, mutta syöpä ei valtaa ajatuksiani päivittäin. Hieno tunne. Marja Aarnipuron kirja "Rintasyövän jälkeen" myös pisti miettimään, useammassa kohtaa todetaan kirjassa, että levinnyttä syöpää sairastava on tavallaan pelottomampi kuin se, joka odottaa ja pelkää sitä syövän uusiutumista tai leviämistä. Mä päätin sen lukiessani, että mä en odota siihen asti ollakseni rauhallinen, mä pyrin psyykaamaan itseni niin, että jo nyt uskon että tuo suuri vihollinen nimeltä syöpä on voitettu. Mun on pakko tehdä kaikkeni sen psyykkaamisen eteen, se ei todellakaan tule luonnostaan, mutta juuri tällä hetkellä, fiilikset on hyvät. Se riittää.

Onkologini, kuten aikasemmissakin kirjoituksissani olen kertonut, on kaikinpuolin ihana. Hän kuuntelee, hänellä on huumorintajua oikeissa kohdissa ja hän minun silmissäni tekee kaikkensa ja vielä enemmän juuri minun terveyden puolesta. Sovittiin, että vuosikontrolli siirtyy parilla kuukaudella, jotta perinnöllisyystutkimusten tulokset ovat varmasti tulleet. Oli puhe myös TT-kuvauksista sekä mammografiasta, joissa pitäisi käydä ennen seuraavaa tapaamista. Sydämen ultraukseen pääsen jo ensi viikolla Herceptin-hoidon takia (täsmälääke Herceptin on tutkitusti aiheuttanut sydämeen vaurioita erittäin pienelle osalle potilaista, siksi Herceptiniä saavat pääsevät säännöllisen usein sydäntutkimuksiin hoidon aikana). Sydänvaivojakaan ei ole ollut, että yllättyisin todella, mikäli sydämen ultraäänitutkimuksesta mitään epänormaalia löytyisi.

 

Ja viimeisenä pieni vinkki limakalvojen kuivuuteen: öljy. Mä en ymmärrä miksi olen kärsinyt jo kuukausia ja yhtäkkiä sitten päätän testata seesamöljysuihketta nenään. Seesamöljysuihke auttoi heti haavoilla oleviin nenäni limakalvoihin. Hävettää oikein, etten aikasemmin viitsinyt hakea tuota tavaraa (apteekeista ainakin löytyy). Mulla siis tuo nenä vaivannut jo pidempään, silmät ja öööh *muut* limakalvot, ovat pysyneet siedettävissä kunnossa hormonaalisten muutosten kanssa.