Noin viikko sitten loukkasin työtapaturmassa vasemman polveni. Onneksi näyttäisi siltä, että vain nivelsiteet revähtäneet, ei sen vakavampaa (polven magneettikuvausten tulokset tulevat parin päivän päästä). Harmittihan tuo työtapaturma aika lailla, kipu ja siitä seuraava sairasloma, mutta samalla toisaalta nauratti, että vain minunlainen epäonninen tohelo onnistuu hajoittamaan polvensa juuri kun on saanut selkänsä kuntoon. 

Käytyäni lääkärissä polveni takia ja klenkatessani hieman alakuloisena kyynersauvojen kanssa bussipysäkille, lähestyi minua nainen. Tämä nainen kertoi tunnistavansa minut, lukevansa blogiani ja äänestäneensäkin minua eduskuntavaaleissa. Olin niin iloisen häkeltynyt tästä kohtaamisesta, että polvikivusta ja typeristä sauvoista huolimatta olin yhtä hymyä lähes koko loppupäivän. Muistakaa siis ystävällisten sanojen voima! Kehukaa tuntematonta bussipysäkillä tai kassajonossa - se kehu saattaa olla suurikin sankariteko!

Olisinko ennen syöpää pystynyt suhtautumaan näin kevyesti tähänkin vastoinkäymiseen? En usko, että olisin. Olisinkohan kokenut sen pienenä vastoinkäymisenä? Miten kauan tämä kiitollisuus syövättömistä vastoinkäymisistä kestää, alanko jossain vaiheessa unohtamaan sen, että kunhan ei ole kuolemanvaara vastoinkäymisessä niin se on "pieni" vastoinkäyminen?

En edelleenkään myönnä olevani tippaakaan kiitollinen syövästäni, mutta kyllä se on saanut minussa positiivisiäkin asioita aikaiseksi: 

- En kitise pienistä vastoinkäymisistä yhtä usein kuin ennen. (Kitisen kyllä, en todellakaan ole oppinut olemaan täysin kitisemättä)

- Rusketun! (Ennen syöpähoitoja tulin auringossa vain punaiseksi ja sitten muutuin takaisin valkoiseksi)

- Olen saanut itsevarmuutta, rohkeutta ja kärsivällisyyttä lisää.