Tänään tulee kuluneeksi tasan 5 vuotta siitä, kun sain kuulla varmistuneen diagnoosin; oikeasta rinnastani löytyi aggressiivistä syöpää. Sain samantien ensimmäisen piikeistä, joiden tarkoitus oli kypsyttää sikiön keuhkoja, jotta vauva vatsassani kestäisi ennenaikaisen syntymän mahdollisimman hyvin. 

 

Alussa oli sokki. Paniikki. Tietenkin myös se aivan mieletön pelko. Sitten tuli itsesääli ja raivo; miksi minä! 

 

Aktiivihoitojen aikana oli yllättäen henkisesti helpompaa kuin niiden jälkeen kun tiesi, että syöpää pommitetaan kovilla aseilla. Aktiivihoitojen jälkeen orpo olo tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka kaiken piti olla hyvin ja tukkakin alkoi kasvamaan takaisin. Syvissä vesissä sukelsin kuolemanpelossa ja kaikki pienetkin oireet olivat mielessäni varmoja merkkejä syövän uusiutumisesta. 

 

Kuolemanpelon kanssa oppii elämään. Syövän uusiutumisen pelossa oppii elämään. Pelko on läsnä, mutta ei enää lamauttavana, vaan lailla työpaikalla olevan kusipää-kollegan, sen kanssa vaan on pakko tehdä töitä. 

 

En ole rakennuttanut uutta rintaa, enkä usko uskaltavani ryhtyä siihen prosessiin vieläkään. Olen osittain sujut yksitissisyyteni kanssa, vaikkakin pinnallisesti siitä kärsin tavalla ja toisellakin. 

 

Keskosesta on kasvanut vilkas, fiksu ja musikaalinen poika, joka ei äitinsä syöpähoidoista ensimmäisenä elinvuotena vaikuta traumatisoituneen. 

 

Pillerin otan kiltisti joka ilta pakkauksesta, jossa lukee "rintasyövän hoitoon". Pilleri, jonka kanssa minulla on todellinen viha-rakkaussuhde. En alle 30-vuotiaana olisi halunnut pillerin aiheuttamia vaihdevuosioireita sotkemaan ruuhkavuosia, mutta toisaalta haluan täysillä tehdä kaikkeni, jotta saan elää. Ja minähän elän vielä, 33-vuotiaana vaikka monet ennusteet eivät sitä luvanneetkaan! Viis oireista, minä elän! Seuraava kontrolli todennäköisesti toukokuussa ja siellä tietenkin toivon saavani ne maailman ihanimmat uutiset, eli syöpää ei havaita missään kehossani.

 

Minä elän! Hurraa! Jee, jess ja jippii! Mä rakastan elämistä!