Facebook muistutti, että nyt on noin 2 vuotta siitä, kun olin viimeksi leikkauksessa. Leikkauksessa poistettiin munasarjat ja kohtu, ennaltaehkäisevänänä toimenpiteenä. Olen tänä päivänä edelleen sitä mieltä, että toimenpide oli tarpeen, en kadu sitä. Toimenpiteen lopullisuus on kuitenkin 30-vuotiaalle välillä hieman raskas. 

Olen yksitissinen, munasarjaton ja kohduton nainen. Omaan hyvinä päivinä terävän pään ja vahvat mielipiteet asiasta kuin asiasta, mutta pinnan alla mietin kovasti, valitettavasti, pinnallisia asioita. Toki tiedän, että naisellisuus, viehättävyys ja sen sellaiset, eivät ole kiinni poistetuissa osissani, mutta silti niiden tiettyjen osien poisto on lisännyt epävarmuutta. 

Minulla on ominaisuuksia, joista olla ylpeä, jotka eivät ole tekemisissä ulkonäön kanssa. Silti on niin hassua, miten voi harmittaa esteettiset ja muut turhat asiat. Minun pitäisi keskittyä oikeasti olemaan vain kiitollinen siitä, että kyseiset muutokset ja osien poistot ovat todennäköisesti syynä siihen, että olen elossa. 

Kipu on päivittäinen kumppanini, onneksi ihana Arcoxia ottaa pahimman kivun pois (aiheuttaen tosin hieman väymystä jo ennestään väsyneelle äidille). Lapset sairastelevat (ihan kuin 8 viikkoa sairaslomaa  ja ansiomenetys jalan murtumisen takia ei olisi riittänyt) ja töissäkin on välillä stressaavaa. Arki on silti useimmiten ihanaa, vaikka sen liian usein unohtaa. Olen kuitenkin enimmäkseen onnellinen tässä hetkessä, arjessakin. Minulla on ihanat lapset ja mm. vakituinen työpaikka sekä ihanat ystävät.