Keskimmäisen lapsemme ollessa vastasyntynyt kärsin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta. En siis kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan ahdistuksesta. Pelkäsin jostain syystä kauheasti, että jotain sattuu vauvalle,  en siis millään normaalitasolla, vaan pelkoa oli niin paljon, että ahdisti. Kyllä esikoisenkin kanssa heräsin välillä yölläkin tarkistamaan hengittääkö vauva, mutta keskimmäisen kanssa pelko kätkykuolemasta oli jotain sanoinkuvailemattoman ahdistavaa. Ei siitä oikein kunnolla pysty näin jälkeenpäin kirjoittamaan, kun ei niitä tunteita tarkalleen enää onneksi muista enkä sanoiksi osaisi ehkä muutenkaan pukea niitä tunteita. Muistan vaan esimerkiksi ne ahdistavat tunnit kun tuijotin nukkuvaa lasta iltaisin pimeässä saamatta unta kun pelkäsin niin, että yön aikana vauva saattaa lopettaa hengittämisen ja kuolla. Ahdistus kuitenkin helpotti vauvan kasvaessa vastasyntyneestä vauvaksi, mutta pelottavaa se ahdistustunne oli vaikkakin onneksi lyhytkestoinen.

Kuopuksen ollessa vastasyntynyt en kärsinyt samanlaisesta ahdistuksesta. Luotin jotenkin kai siihen, että meille on nyt annettu tämä mun syöpä kannettavaksi, siinä on jo tarpeeksi, lapseni ovat turvassa muulta pahalta. Tuijottaessani nukkuvia lapsiani ahdistukseni ja pelkoni aiheet liittyivät minun poismenoon heidän luotaan, ei heidän poismenoon minun luotani.

Tällä hetkellä ahdistus on lievempänä kuin keskimmäisen synnytyksen jälkeen ja selvästi lieventynyt tämän vuoden  keväästä kun tämä ns. syöpämatkamme alkoi. Ahdistus ei ole kuitenkaan poistunut. 

Ahdistusta pahentaa, kun luen tyhmiä (siis aivan täysin tieteellisesti oikein kirjoitettuja kuitenkin, mutta noin viisivuotias lapsi sisälläni haluaa vain huutaa näille "tyhmä tyhmä tyhmä") artikkeleita ja kirjoituksia rintasyövän ennusteista jonkun hyvää tarkoittavan linkittämänä, tai kuulen joltain taaskin hyvää tarkoittavan sanovan sen kuuluisan lauseen "mutta onneksi Suomessa on niin hyvä hoito ja ennusteet ovat hyvät rintasyövässä". 

Noin yhdeksän kymmenestä rintasyöpään sairastuneista on elossa viiden vuoden päästä sairastumisestaan. Tilastot eivät paljon lohduta vaikka olen ne kiitos monen monta kertaa lukenut. Vaikka kuinka asiaa kääntää, vaikka kuinka hitsin positiivisesti asiaa yrittää ajatella, eivät tieteelliset faktat seiso puolellani kun haluan uskoa, että elän nähdäkseni lapsenlapseni. Suurimmaksi osaksi aikaa en välitä tilastoista ja ennusteista hevon kakkaakaan, hyvä niin, mutta haluamattani pelko ottaa vallan ja se ahdistaa. 

Viisi vuotta ei ole paljon. Viisi vuotta ei ole tarpeeksi! En halua, että mm. nuori sairastumisikäni on huono ennuste syövän uusiutumisen kannalta. En halua pelätä, en halua, en halua!!!

Ei tarvitse huolestua rakkaat lähimmäiset ja ystävät, en ole hajoamispisteessä. Tuntui vain, että tästäkin pitää mun kirjoittaa. Arki rullaa eteenpäin loistavasti, olen enimmäkseen iloinen, reipas ja onnellinen, mutta se olisi suuri valhe ja itsensä pettämistä ellen myös tällaisista tunteista voisi kirjoittaa. Joulun lähestyminen ahdistaa ehkä kuitenkin enemmän kuin olen antanut itselleni luvan ajatella. Uskoisin, että kaikki vakavan sairauden läpikäyneet ja sen kanssa elävät, pohtivat sitä inhottavaa, pelottavaa ajatusta "kuinka monta joulua minä saan vielä kokea?".

Rakastan joulunaikaa ja siihen kuuluvaa kaikkea iloa, en aio antaa ahdistukselle ollenkaan enempää valtaa kuin se ansaitsee. Nyt alkoi vakava itsensä ruoskiminen henkisesti, että ahdistus kukistuu olemattomiin. Minähän aion elää ainakin seitsemänkymppiseksi ja piste.