Nyt ovat perheemme talvivaatteet laitettu pussiin odottamaan kellariin vientiä. Nyt on kevät. Nyt ei yksinkertaisesti vaan enää saa tulla mitään takatalvea.

Esikoinen kävi eilen elokuvissa isänsä kanssa, ekaluokkalainen sai elokuvalipun lahjaksi kummitädiltään. Lego-elokuva oli kuulemma loistava. Me muut, minä ja kaksi nuorinta perheenjäsentä, vietimme aurinkoisen iltapäivän anoppilassa/mummilassa. Kävimme pienellä kävelyllä metsässä, pesimme mattoja ja kuuuntelimme lintujen laulua. Kuopus nautti kun sai ilman lapasia paremmin käpyjä ja pikkukiviä suuhunsa, me muut nautimme herkulliset anopin ja appiukon tekemät sapuskat ulkona pihalla ja olo oli niin keväinen.

Tänään oli ihana käydä syömässä hyvän ystäväperheen luona. Lapset leikkivät ja ruoka sekä seura oli mainiota. Hitsin hyvä, että lähdin sinne, vaikka alkupäivä kotona oli mennyt hampaita kiristellessä selkäkipujen kanssa, eikä olo ollut kauhean sosiaalinen. Olo itseasiassa oli kaikkea muuta kuin iloinen ja sosiaalinen. Silti ystävien näkeminen sai hyvälle mielelle, onneksi tajusin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä. Ei se kipu voivottelulla häviä. Ei valittaminen ole paras hoito vaivaan kuin vaivaan. Ylös, ulos ja ihmisten ilmoille -yritän psyykata itseäni.

Silti kipu pelottaa. Ainahan kipu, jonka syytä ei tiedä, pelottaa. Mä vaan yön pimeinä tunteina olen taas niin muka varma, että syöpä on levinnyt luustoon ja nakertaa lapaluitani vinhaa vauhtia. Olen muutenkin ollut vähän ilottomampi lähiaikoina. Syy löytyy selvästi lasten sairasteluissa ja suuressa univelassa. Syypää on toki myös kipuni. Kolmas syy on, että kevät ehkä tuo minussa aina jonkinlaisen halun muutokseen tai halun odottaa jotakin suurta muutosta. Nyt ei muutosta ole edes horisontissa näkyvissä. Ei ylimääräistä rahaa jolla voisimme esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin, pistää sisustus uusiksi nykyisessä kodissa tai lähteä ulkomaille matkustelemaan. Ei jännittävää uutta työpaikkaa (niistä parista paikasta, jonne työhakemuksen olen jättänyt, ei ole kuulunut mitään), ei muuta odotettavaa suurta kuin yksivuotiskontrolli kaikkine kuvauksineen toukokuun alussa ja miehen työpaikan yt-neuvottelujen tuloksen saanti toukokuun lopussa.

En tarkoita, että olen masentunut. Masentunut on iso sana, enkä oikeasti usko, että minä olen ikinä ollut masentunut, se on kuulemma kauheaa, voin vain kuvitella. Alakuloinen ehkä, vähemmän iloinen? Osaan ja pystyn kuitenkin nauttimaan arjestamme, nauttia elämästä ja olemaan kiitollinen kaikesta mitä meillä on, en ole synkkyyteen vajonnut. Minulla taitaa olla vain varpaat synkkyyden kylmässä meressä upotettuna, mutta istun keväisessä auringonpaisteessa laiturilla ja nautin lämmöstä.