Olen kiitollinen ja onnellinen, että saan huomenna täyttää 30-vuotta. Minulla on kolme maailman ihaninta lasta, ihania ystäviä ja läheisiä. Olen tehnyt paljon asioita, joista nuorempana haaveilin. Paljon on kuitenkin haaveita toteutumatta ja niin paljon haluaisin vielä nähdä ennen lähtöäni. Kolmekymmentä vuotta on yllättävän lyhyt aika.

Viime vuonna tähän aikaan ajattelin liian usein, että huomisia 30-vuotissyntymäpäiviä en tule viettämään elossa. Edelleenkin sisimmässäni, jossain aika syvällä, pelkään, että tämä syntymäpäivä jää minun viimeiseksi syntymäpäiväkseni.

Masentavaa? ei toki, tämä nyt vaan on yksi sellainen pelko, mitä todella monella meillä syöpä-selviytyjillä on, eikä sitä saa täysin haihtumaan ikinä, vaikka toki haalistumaan ajan kanssa, jos oikein tekee kaikkensa ettei anna pelolle valtaa. 

Minä teen kaikkeni, etten anna pelolle valtaa. Olen kuitenkin rehellinen itselleni ja uskallan sanoa sen ääneen, kirjoittaa sen julkisesti; minä pelkään, että huomenna vietän viimeisiä syntymäpäiviäni. En silti aio antaa pelolle valtaa pilata juhliani, en anna sen istahtaa kakkuni päälle. Pelko ei ole ansainnut minulta yhtään ylimääräistä huomiota.

Huomenna pelko passitetaan jonnekin lomalle sen päätoimisesta työstä, eli minun kuisaamisesta. Huomenna nautin, enkä pelkää. Kun se onnistuu huomenna, se voi onnistua ylihuomennakin. Pelon voisinkin lomauttaa ainakin joulupyhien jälkeiseen aikaan asti.