Viikko on kulunut leikkauksesta, jossa poistettiin molemmat munasarjani sekä kohtuni. Sairaslomaa toimenpiteen jälkeen on kaksi viikkoa. On muuten helppoa (lukekaa sarkasmi edellisessä sanassa) olla "sairaslomalla" kun työ on kotiäitiys...

Kovaa kipua ei ole ollut missään vaiheessa tämän viikon aikana. Vessassa käyntiä ei olisi tarvinnut jännittää, silläkin puolella kaikki sujunut kivuitta. Olen toki ottanut reippaasti kipulääkkeitä, säännöllisesti kuten minulle on määrätty. Olen yllättynyt positiivisesti, olin pelännyt rehellisesti sanottuna kipua. Vatsa on vielä turvonnut ja kovin kosketusarka, mutta tänään en ole ottanut yhtäkään kipulääkettä kipuun ja pärjännyt hyvin.

Lääkärit, hoitajat ja ihanan selvät kirjalliset ohjeet, jotka toimenpidettä varten sain, varoittivat, etten saa esimerkiksi nostaa mitään painavaa toipilasaikana. Helppoahan (lukekaa taas sarkasmi...) se on olla nostamatta mitään painavaa, jos tehtäväsi päivittäin on huolehtia lapsista, joista kevyinkin on yli kymmenen kiloa... eli apua on taas tarvittu ja paljon.

Tuo avun tarvitseminen on mulle ollut kova paikka. (Arvostan kiitollisena erittäin suuresti kaikkia ihania ihmisiä meidän ympärillämme, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet meitä tämän "syöpämatkan" aikana, haluan sitä korostaa ennen tulevaa valitusta!). Rintaleikkauksen jälkeen sain kuitenkin nostaa ja hoitaa vauvaa ja oikeastaan kaikkia lapsia aika tavalliseen tapaan. Rintaleikkauksen jälkeen mies oli isyyslomalla kotona, eikä tarvetta "ulkopuoliseen" lastenhoitoapuun juurikaan ollut. Sytostaattihoitojen aikana jouduttiin pyytämään paljon apua lasten ihanilta isovanhemmilta, sädehoidoistakaan ei oltaisi meidän perhe yksin selvinnyt...siihen päälle vielä Herceptin tiputukset, fysioterapiat, lääkärikäynnit... ja nyt tämäkin leikkaus ja sen jälkeinen toimintarajoittuneisuus toipilasaikana... Miten ihmeessä joku tästä kaikesta selviää ilman mahtavaa tukiverkostoa?! 

Meillä on ollut ihania ystäviä auttelemassa nyt leikkauksen jälkeen. On ollut auttajia omien lasten kanssa, lapsettomia ystäviä ja jopa yksi ihana, joka joutui sairastumisen takia järjestämään omille lapsilleen hoitajan, jotta pääsisi meille auttamaan meidän lasten hoidossa! Olen niin kiitollinen maailman parhaista ystävistäni! Toivottavasti kaikki meitä nyt auttaneet, aikasemmin auttaneet ja tulevaisuudessa auttavat tietävät, miten arvostamme heitä ja miten korvaamatonta tukea he ovat antaneet meille.

...MUTTA kuitenkin pakko kertoa, miten ärsyttää, kun vaikuttaa, että koko ajan tarvitsee apua. Vaikuttaa siltä, että ei pysty mitään tekemään itsenäisesti ilman apua. Mieli on jotenkin maassa taas vähän kun itsenäisyys arjessa riistetään ja joutuu olemaan toisista riippuvainen. 

Toipilasaikaa vaivannut myös hieman sitkeä flunssa, joka vaikutti tekevän paluun leikkauksen jälkeen. Mielestäni olin jo lähes toipunut flunssasta kun se nyt tässä leikkauksen jälkeen alkoi taas puskea päälle. No, mielummin flunssa nyt toipilasaikana ja kaikki kakka samaan aikaan kuin pitkitetty kakka...eli siis, että flunssa olisi iskenyt heti kun vihdoin olisi leikkauksesta toivuttu.

Lapset olleet myös flunssassa ja keskimmäiselle käytiin viikonloppuna Lastenklinikan päivystyksestä hakemassa silmätulehdukseen silmätippoihin resepti. Hyväntuulisia ovat kuitenkin kaikki kolme olleet ja esikoinen kovasti jännittää tämän viikon loppupuolella olevia seitsemänvuotis-syntymäpäiviään (hui, mitenköhän tuo yhdyssana kirjoitetaan...ei harmainta aavistustakaan) . Esikoisen kiusaamisasiaan on hänen luokanopettajansa hienosti ottanut kantaa ja aloittanut selvittelyt sekä keskustelut.